Suomalainen yhteiskunta elää murrosta, jossa toisaalta ihmisten tiedonlähteet eriytyvät, ja toisaalta “hyviä uutisia” maailmasta tai yhteiskunnasta tulee vain vähän. 2020-luvulla käynnissä olleet kriisit yhteiskunnan eri aloilla ovat horjuttaneet sen järjestelmien legitimiteettiä. Kansalaisten usko instituutioiden kykyyn tuottaa oikeudenmukaista, yhdenvertaista ja riittävää turvaa on heikentynyt taloudellisten, demografisten ja poliittisten paineiden kasvaessa. Seurauksena on, että luottamus yhteiskuntaan, sosiaalipolitiikkaan ja poliittisiin päättäjiin heikkenee, ja osallistuminen yhteiseen toimintaan vähenee.
Eri tilanteissa olevat ihmiset (esim. ikäryhmät, kielitaustat, koulutus- ja tulotasot, asuinalueet) käsittelevät maailmaa yhä useammin erilaisten mediatodellisuuksien kautta. Tiedonhankinta pirstaloituu: perinteisten uutislähteiden rinnalle ovat nousseet algoritmien muokkaamat uutisvirrat, vaikuttajien ja tekoälyn tuottamat sisällöt ja erilaisten verkostojen sekä yhteisöjen tuottama informaatio. Näiden alustojen logiikka suosii käyttäjälle mieluisia ja valmiita käsityksiä vahvistavaa sisältöä. Sekä perinteinen että sosiaalinen media elävät näyttökerroista ja klikkauksista, joita saa sitä paremmin, mitä enemmän tunteita sisältö herättää.
Tämä kehitys lisää valikoivaa tiedonkulutusta ja ”kuplautumista”, mikä kaventaa mahdollisuuksia jaetulle todellisuuspohjalle: yhä useammin ihmisillä ei ole enää yhteistä käsitystä siitä, mitä pidetään totena tai merkityksellisenä; mikä on sellainen ongelma, joka kaipaa yhteiskunnallista ratkaisua. Tieteelliseen tietoon ja tutkimuspohjaisiin arvioihin suhtaudutaan osin epäluuloisesti. Poliittiset päätökset eivät välttämättä nojaa tutkittuun tietoon – tai päättäjien näkemykset eroavat siinä, mihin tai kenen tuottamaan tietoon olisi syytä tukeutua. Yhteiskunnallinen keskustelu pirstaloituu, mikä heikentää demokratian edellyttämää yhteistä käsitystä todellisuudesta, ymmärrystä asioiden tilasta ja päätöksenteon pohjaa.
Samaan aikaan huonojen uutisten jatkuva virta kuormittaa kansalaisia. Moni kääntyy kokonaan pois uutisista ja vetäytyy julkisesta keskustelusta, koska kokemus on uuvuttava tai toivoton. Tämä kehitys voi heikentää osallistumista, luottamusta ja toimintakykyä juuri silloin, kun yhteiskunnalla olisi eniten tarvetta laajalle osallistumiselle, kriittiselle ajattelulle ja rakentavalle dialogille. Arvot voivat koventua, ja taistelu niukentuvista resursseista lisätä epäluuloa ja oman aseman puolustamista.
Tämä jaetun todellisuuden haurastuminen on olennainen osa laajempaa luottamuskriisiä. Se haastaa sekä hyvinvointivaltion toimivuutta että demokratian legitimiteettiä. Ilman yhteisiä faktoja, ymmärrettävää tilannekuvaa ja luottamusta tietoon, yhteiskunnallisia ratkaisuja on vaikea muodostaa.
Tällaisessa ajassa tarvitaan vahvaa sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalipolitiikalla voidaan kasvattaa hyvinvointia, luottamusta ja osallistumista sekä vähentää eriarvoistumista. Jaetun todellisuuden rapautuminen on demokraattinen ja sosiaalipoliittinen haaste, joka vaikuttaa kansalaisten kykyyn osallistua ja tehdä päätöksiä, palvelujärjestelmän legitimiteettiin ja koko hyvinvointivaltion kestävyyteen. Vahva hyvinvointiyhteiskunta edellyttää yhteisiä faktoja, tulevaisuudenuskoa ja rakenteita, jotka tukevat osallistumista riippumatta ihmisten taustasta, kielestä, varallisuudesta tai elämäntilanteesta.
Siksi tarvitaan aktiivisia toimenpiteitä, jotka:
- vähentävät eriarvoisuutta ja kasvattavat hyvinvointia
- vahvistavat jaettua tietopohjaa ja tukevat tutkittuun tietoon perustuvaa yhteiskunnallista päätöksentekoa
- tukevat tiedonlukutaitoja, lähdekriittisyyttä ja kykyä tulkita monimuotoista viestintää
- rakentavat uusia dialogin ja luottamuksen tiloja
- vahvistavat osallistumista ja ehkäisevät passivoitumista
Tämä toimintaohjelma kehystää Sosiaalipoliittisen yhdistyksen toimintaa vuosina 2026–2030. Teema näkyy eri tavoin yhdistyksen toiminnassa, kuten tapahtumissa ja seminaareissa, julkaisutoiminnassa sekä osallistumisessa erilaiseen tieteelliseen toimintaan ja tieteen popularisointiin.