Lina Van Aerschot & Teppo Kröger
20.5.2019
Suomessa on tänä vuonna keskusteltu laajasti vanhusten ympärivuorokautisen hoidon epäkohdista ja riittämättömistä resursseista. Viime viikkoina myös kotihoito on noussut otsikoihin. Huomiota onkin tärkeää kiinnittää laitosmaisen hoidon lisäksi myös kotona asuvien vanhusten avun riittävyyteen, sillä Suomessa 91 % yli 75-vuotaista asuu kotonaan. Tässä ikäryhmässä kaikilla ei ole lainkaan avun tarpeita vaan valtaosa selviytyy omatoimisesti. Ihmiset elävät entistä pidempään terveempinä ja hyväkuntoisina. Kuitenkin jo noin puolet yli 75-vuotiaista tarvitsee apua esimerkiksi siivouksessa ja muissa raskaammissa kotitöissä. Vaativammankaan avun ja hoivan tarpeet eivät katoa eliniän pidetessä, vaan ne vain siirtyvät myöhemmäksi.
Yhteiskunta ei hoida vastuitaan, kun ihmiset jäävät ilman tarvitsemaansa apua
Suomessa heikkenevän kunnon myötä ilmeneviin avun ja hoivan tarpeisiin pitää saada tarpeen mukaisia palveluja, joko kotona tai ympärivuorokautisessa hoidossa. Tämä on kirjattu perustuslakiin (731/1999, 19) ja vanhuspalvelulakiin. Siten suomalaisen hyvinvointivaltion julkilausuttuihin perusperiaatteisiin kuuluu, ettei avun ja hoivan saaminen saa riippua perheestä, tulotasosta, sosiaalisista suhteista, ihmisten vapaaehtoisuudesta tai hyväntekeväisyydestä. Hoivaa tulee olla tarjolla julkisesti järjestettyjen palvelujen muodossa kaikille niitä tarvitseville.
Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että perustuslain ja vanhuspalvelulain periaatteet toteutuvat käytännössä. Lainsäädäntöön kirjatut tavoitteet eivät takaa sosiaalipolitiikan ja palvelujärjestelmän toimivuutta ja sitä, että kaikki todella saavat apua silloin, kun sitä tarvitsevat.
Ilman riittävää apua jääminen tarkoittaa yksilöille, että heidän hoivan tarpeensa tai osa niistä jää täyttämättä. Yhteiskunnallisella tasolla tämä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointivaltion palvelulupaus toteudu. Mikäli ihmiset eivät saa tarvitsemaansa apua, kyse on paitsi pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteiden myös Suomen perustuslain ja vanhuspalvelulain vastaisesta tilanteesta. Avun riittämättömyys tarkoittaa sosiaali- ja terveyspalvelujen eli sosiaalipolitiikan keskeisen toimintalohkon epäonnistumista ja ihmisryhmien välistä eriarvoisuutta. Kyse on hoivaköyhyydestä.
Hoivaköyhyydellä tarkoitetaan avun puutetta, joka voi olla yhteydessä taloudellisten resurssien puutteeseen. Se voi johtua myös muista syistä kuten siitä, että asuu yksin, kaukana perheenjäsenistä, ei tiedä, mistä apua voisi hankkia tai ei saa tarvitsemaansa apua. Suomessa hoivaköyhyys kertoo palvelujärjestelmän ongelmista, sillä julkisten palvelujen pitäisi vastata avun tarpeisiin.
Hoivaköyhyys koskettaa jopa neljäsosaa apua tarvitsevista vanhuksista
Olemme tutkineet Tampereella ja Jyväskylässä kerätyllä kyselyllä, missä määrin Suomessa esiintyy hoivaköyhyyttä ja millaiset sosioekonomiset taustatekijät ovat siihen yhteydessä. Kyselyyn on vastannut lähes 3000 kotona asuvaa 75 vuotta täyttänyttä ihmistä vuosina 2010 ja 2015.
Tutkimuksen mukaan jopa 26% niistä vanhuksista, joiden avuntarpeet liittyvät käytännöllisiin päivittäisiin toimiin, ei saa tarpeeksi apua. Ilman apua jääminen tarkoittaa päivittäisissä käytännön asioissa esimerkiksi sitä, ettei pääse asioimaan kodin ulkopuolella, koti jää siivoamatta tai pankkiasioiden hoitaminen ei ole ajan tasalla. Vahvimmiksi käytännöllisiin päivittäisiin toimiin liittyvän hoivaköyhyyden selittäjiksi osoittautuivat heikko koettu terveys, alle 1000 euron kuukausitulot ja useammat pitkäaikaissairaudet.
Heikkokuntoisemmista vanhuksista, jotka tarvitsivat apua henkilökohtaisissa toimissa kuten vessassa käymisessä, peseytymisessä ja vuoteesta nousemisessa, 12-16 % ei saa tarpeeksi apua. Aineistossa oli niin vähän vaativampaa apua tarvitsevia vastaajia, ettei ollut mahdollista kunnolla tutkia, mitkä taustatekijät selittävät hoivaköyhyyttä näiden tarpeiden kohdalla. Tämä ei ole yllättävää, sillä kaikkein huonokuntoisimmat ihmiset eivät yleensä vastaa kyselylomakkeisiin ja siksi on hankalaa tutkia ilman apua jäämistä juuri niiden vanhusten kohdalla, joilla on kaikkein eniten avuntarpeita.
Joka tapauksessa tutkimuksemme osoittaa sen, mitä julkinen keskustelukin on viime aikoina käsitellyt: Suomessa on hoivaköyhyyttä. Jotkut iäkkäät ihmiset jäävät kokonaan ilman tarvitsemaansa apua, toiset saavat apua mutta se ei joko määrältään tai laadultaan vastaa heidän todellisia tarpeitaan.
Hoivaköyhyyden poistaminen yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi
Hoivaköyhyyden olemassaolo osoittaa, että suomalainen hyvinvointivaltio ei ole onnistunut toteuttamaan perustuslain takaamaa oikeutta tarpeen mukaiseen hoitoon ja huolenpitoon. Hoivaköyhyys tarkoittaa myös ihmisryhmien eriarvoisuutta, sillä tutkimuksemme osoittaa, että se koskettaa erityisesti heikkokuntoisimpia, pienituloisimpia ja yksinasuvia vanhuksia. Palvelujärjestelmän tärkein tavoite on, että se tarjoaa avun sitä tarvitseville, joten hoivaköyhyyden poistaminen tulisi asettaa niin valtion, kuntien kuin yksityistenkin palvelutuottajien toiminnan prioriteetiksi.
Lina Van Aerschot (lina.vanaerschot@jyu.fi)
Tutkijatohtori, Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö, Jyväskylän yliopisto
Teppo Kröger, (teppo.kroger@jyu.fi)
Yhteiskuntapolitiikan professori, Jyväskylän yliopisto