Antti Kääriälä
21.1.2021
Joulukuussa Helsingin sanomat kirjoitti Helsingin yliopistosta 2000-luvun alussa väitelleestä Derrick Rossista. Rossin perustaman Moderna-lääkeyhtiön tuotekehityksen tuloksena syntyi yksi käyttöön otetuista korona-rokotteista. Rokotteessa hyödynnetään ensimmäistä kertaa uutta rna-teknologiaa, jonka kehittämiseen Rossikin on osaltaan osallistunut.
Kun Rossi pohtii, hyödyttääkö tutkimustoiminta yhteiskuntaa, hän joutuu tuskin pinnistelemään yhtä tuskaisasti kuin yhteiskuntatieteilijät.
Tieteiden välillä on eroa myös tutkimuskohteena olevien ongelmien luonteessa. Sosiaalipolitiikassa ratkaisut eivät ole rokotteen kaltaisia keksintöjä, jotka kehitystyön ja kliinisten kokeiden jälkeen voidaan piikittää koko kansalle.
Suuret sosiaaliset ongelmat on siitä huolimatta saatu pitkälti hallintaan. Hyvinvointivaltion avulla muun muassa työttömyyden, sairauden, lastensaannin ja vanhuuden aiheuttamat taloudelliset ja sosiaaliset riskit on 1900-luvun kuluessa pystytty kesyttämään monissa länsimaissa.
Sosiaalipolitiikkojen nykypolven tehtäväksi on jäänyt hienosäätö. Tehtävää siinäkin riittää.
Kun hyvinvointivaltion laajenemisen aika on takana ja vuodesta toiseen jaettavana on yhä enemmän niukkuutta, on vaikuttavuuden vaatimus sosiaalipolitiikassa noussut yhä keskeisemmäksi. Vain ja ainoastaan sitä on tehtävä, minkä voidaan osoittaa auttavan.
Lastensuojelu – yksi hyvinvoinnin nykyhaasteista
Suomi loistaa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa maailman onnellisimpien ja hyvinvoivimpien maiden joukossa erilaisissa tilastollisissa kauneuskilpailuissa. Tulokset koskevat myös lapsia ja nuoria.
Tätä saattoi olla vaikea uskoa, jos seurasi loppuvuodesta 2020 kiivaana käynyttä keskustelua nuorten pahoinvoinnista. Huolissaan oltiin erityisesti nuorten väkivaltaisesta käyttäytymisestä sekä nuorista vertaisväkivallan uhreina.
Yhteistä joillekin julkisuudessa esillä olleille väkivaltatapauksille on ollut, että osapuolet ovat olleet lastensuojelun asiakkaita, monet heistä kodin ulkopuolelle sijoitettuja.
Keskustelua viime vuonna nostattivat jälleen myös oikeusasiamiehen tarkastukset, jossa kerrottiin lastensuojelulaitosten epäasiallisista ja laittomista toimintatavoista (ks. MTV:n uutinen nuorisokoti Jaloverson tarkastuksesta ja oikeusasiamiehen raportti valtion koulukoti Sairilan tarkastuksesta).
Suomi ei ole kaikille nuorille se sama onnela, josta kansainväliset vertailut meille kertovat.
Yhteiskuntapoliittisesti nämä lapset ja heidän perheensä ovat keskeinen ryhmä muun muassa huono-osaisuuden periytymisen ehkäisemiseksi. Monet vanhemmista ovat lapsuudessaan itsekin olleet lastensuojelun piirissä, mutta syystä tai toisesta vaikeudet jatkuvat heidän omissa perheissään.
Tärkeä on huomata, että lastensuojelun asiakkaita eivät ole vain huono-osaisimmat perheet. Vanhempien sairaudet, nuoruuden myrskyt tai muu lapsuuden epäonni voivat sysätä nuoren sivuraiteille tavanomaisesta myönteisestä kehityksestä perheen yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Tarve lastensuojelun tuelle voi tulla vastaan kaikissa perheissä.
Lapsuuden vaikeuksilla pitkät varjot
Lastensuojelu kuuluu niihin palveluihin, jotka nykyisessä hyvinvointivaltiossa ovat hienosäädön, joidenkin mielestä kenties isommankin peruskorjauksen, tarpeessa. Kysymys palvelujen vaikuttavuudesta on yksi keskeinen lastensuojelun haaste.
Julkaisimme pohjoismaisten kollegoidemme kanssa hiljattain vertailututkimuksen, jossa havaitsimme, että kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ovat nuorina aikuisina muita lapsia useammin pitkäkestoisesti poissa opintojen ääreltä ja työttöminä.
Tulostemme mukaan Tanskassa ja Ruotsissa yksi neljästä ja Suomessa yksi kolmesta lapsuusaikana sijoitetusta nuoresta aikuisesta oli tällaisessa tilanteessa ainakin kahtena vuotena kolmesta seurantavuodesta. Muista lapsista koulutuksen ja työelämän ulkopuolella parikymppisenä oli alle kymmenen prosenttia.
Yhdessä aiemman vertailututkimuksemme kanssa tämä tutkimus on ainutlaatuinen siksi, että kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten tilannetta ei ole aiemmin juuri tutkittu vertailevalla tutkimusotteella, etenkään vastaavilla korkeatasoisilla ja laajoilla aineistoilla, joita meillä oli käytössämme.
Tulokset vahvistavat olemassa olevaa tietoa ja tuovat samalla kirkkaasti esiin, että kaikissa Pohjoismaissa painitaan samanlaisten ongelmien kanssa. Sijoitettuna olleiden lasten tilanne on monin tavoin keskimääräistä heikompi, eikä missään maassa onnistuta toista paremmin näiden lasten hyvinvoinnin ja kehityksen tukemisessa.
Tämän kirjoituksen alkuperäinen tarkoitus oli esitellä ja pohtia uuden vertailututkimuksemme tuloksia. Näitä miettiessäni huomasin kuitenkin, että minua kiinnostavat juuri nyt enemmän sellaiset lastensuojeluun liittyvät kysymykset, joihin tutkimuksemme eivät anna suoria vastauksia. Yksi koskee palveluiden vaikuttavuutta ja erityisesti siihen liittyvä tutkimusta, tai sen puutetta.
Auttaako sijoitus kodin ulkopuolelle?
Tutkimustulokset pitkän aikavälin heikoista kehityskuluista johdattelevat kysymään, onko lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle apua.
Lyhyt vastaus on: emme tiedä sitä tarpeeksi hyvin.
On varsin hankala selvittää, mistä havaitsemamme keskimääräistä heikommat aikuisuuden tulemat johtuvat. Tulokset voivat johtua kodin ulkopuolista sijoitusta edeltävistä seikoista, sijoituksen itsensä aiheuttamasta traumasta tai jostain, mitä tapahtuu sijoituksen aikana, sekä puutteellisesta tuesta sijoituksen jälkeen.
Eettisistä ja käytännöllisistä syistä huostaanoton vaikutuksia ei voi selvittää koeasetelmalla, jota pidetään yleisesti parhaana tapana hoitojen ja interventioiden vaikutusten selvittämiseksi.
Tiedon puute on ongelma, koska lastensuojelu käyttää merkittävää julkista valtaa puuttuessaan perheen yksityisyyteen, kun se päättää sijoittaa lapsen pois kotoaan.
Vaikka kodin ulkopuoliset sijoitukset auttavat torjumaan kaikkein vakavimpia puutteita lasten hoivassa ja kasvuympäristössä sekä riskejä lapsen omassa käyttäytymisessä, näyttää selvältä, että sijoitus kodin ulkopuolelle kykenee korjaamaan lapsuuden vastoinkäymisten aiheuttamia haittoja aivan liian huonosti. Viimeaikainen uutisointi henkirikoksen uhriksi joutuneesta lastensuojelun asiakkaasta muistuttaa myös, että lastensuojelu ei aina onnistu myöskään keskeisessä suojelutehtävässään.
Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle on viimesijainen toimenpide, johon ei ryhdytä kevyin perustein. Tietyissä tilanteissa tämä päätös on kuitenkin oikea ja tarpeellinen, minkä vuoksi sijoitusten hyödyistä ja haitoista tulisi olla nykyistä enemmän korkealaatuista tietoa. Meidän olisi kyettävä paremmin arvioimaan, missä määrin sijoitus kodin ulkopuolelle johtaa lapsen parempaan hyvinvointiin, terveyteen ja kehitykseen vai voiko sijoituksista olla jopa haittaa.
Lisää vaikuttavuustutkimusta!
Kodin ulkopuolisten sijoitusten tulokset eivät vaikuta lupaavilta, mutta huolta on herättänyt myös sijoitettujen lasten määrän voimakas kasvu. Sijoitettujen lasten määrä kaksinkertaistui 1990-luvulta 2010-luvulle siten, että vuonna 2019 lähes 19 000 lasta oli sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Tämä on enemmän kuin milloinkaan aiemmin.
Ratkaisuksi kaivataan kuntien panostuksia peruspalveluihin ja ehkäisevään työhön, mutta täytyy todeta, että on tässä meillä tutkijoillakin peiliin katsomisen paikka.
On nimittäin varsin hankala odottaa kuntien tekevän suuria investointeja asukkaidensa hyvinvointiin, jos tarjolla ei ole vankkaa tutkimusnäyttöä siitä, kuinka kannattavia raskaita palveluja ehkäisevät vaihtoehtoiset toimet lopulta ovat. Kuten yllä kirjoitin, minulle tutuimmasta aiheesta eli kodin ulkopuolisista sijoituksista on niistäkin vaikea sanoa, missä määrin ne lopulta onnistuvat lasten kehityksen tukemisessa.
Tilanne on käsittämätön.
Kukaan ei takuulla hyväksyisi, että emme tietäisi, auttavatko esimerkiksi syöpähoidot potilaita. Vaikuttavuudella ei sen sijaan näytä olevan niin väliä, kun kyse on lasten hyvinvoinnin, terveyden ja kehityksen turvaavista toimista. 930 miljoonan euron kustannuksilla mitattuna syöpä on muuten vähän pienemmän mittaluokan ongelma kuin lastensuojelun tarve, jota hoidetaan lastensuojelun avohuollolla ja kodin ulkopuolisilla sijoituksilla noin 1200 miljoonalla eurolla vuodessa. Kyse on siis summasta, joka toimi virikkeenä kirjoitukseni populistiseen otsikkoon.
Jotta tilanne saataisi korjattua, lastensuojelutoimien vaikuttavuutta olisi syytä selvittää aivan eri tarmolla kuin nykyään. Kyse ei ole pelkästään esimerkiksi tutkimuksenteon resursseista, vaan tutkijoilta tarvitaan myös tahtoa suuntautua tällaisen tutkimuksen tekemiseen ja asian esillä pitämiseen.
Tarvitaan muun muassa kvasikokeellisia tutkimusasetelmia hyödyntäviä tutkimuksia. Kvasikokeellisten tutkimusten tekemistä eivät rajoita eettiset tai käytännölliset ongelmat samalla tavalla kuin perinteisiä kokeellisia tutkimuksia (niitäkin voitaisi kyllä sivumennen sanoen tehdä nykyistä enemmän, jos tosissaan haluttaisiin). Tällaisten tutkimusten tekemiseen on Suomessa yhdet maailman parhaista edellytyksistä, koska palveluista kertyvä rekisteritieto on korkealuokkaista.
Vaikka minulla on tässä omakin lehmä ojassa, niin ajattelen tällaisten tutkimusten olevan aivan keskeinen keino viedä tutkimusta näissä asioissa eteenpäin.
Lastensuojeluun liittyen lastensuojelurekisteri mahdollistaa joidenkin tutkimusten teon kodin ulkopuolisiin sijoituksiin liittyen jo nykyisin. Tiedonkeruuta on kuitenkin syytä lisätä. Rekisteriin tulisi kerätä tarkempaa tietoa muun muassa siitä, mitä sijoituksen aikana tapahtuu.
Yksi ensimmäisistä askelista voisi olla sijaishuoltopaikkojen rekisteröinti, jonka tarpeesta on puhuttu aiemminkin. Lapsen tietoihin yhdistettynä se mahdollistaisi kodin ulkopuolisten sijoitusten vaikutusten tarkastelun yksittäisten sijaishuoltopaikkojen ja niissä tarjotun hoidon tasolla. Minkälaisia vaikutuksia esimerkiksi liikkumisvapauden rajoituksilla tai erityisen huolenpidon jaksoilla lopulta on? Nykyisin emme tiedä, vaikka nämä ovat sijaishuollossa paljon käytettyjä lasten perusoikeuksia rajoittavia menetelmiä.
Tiedon tarve ei kuitenkaan koske vain lastensuojelua ja sijaishuoltoa vaan laajemminkin lasten ja perheiden sosiaalipalveluja. Suunnitteilla oleva sosiaalihuollon palvelurekisteri tulee olemaan yksi tärkeä osa tietoarkkitehtuuria, jonka avulla palvelujen vaikuttavuutta voidaan tutkia vastaisuudessa kunnolla. Rekisterin rakentamiseen ja sen sisällön miettimiseen on syytä satsata tosissaan.
Vaikka korostan, että palvelujen vaikuttavuudesta tulisi olla nykyistä parempaa tietoa, haluan todeta, että oikeastaan meiltä puuttuu myös vaikuttavuustutkimus vaikuttavuustutkimuksesta.
Tällä tarkoitan, ettei ole selvää, että palvelujärjestelmän kehityksen tulppa on nimenomaan puuttuva tieto siitä, kuinka hyvin palvelut toimivat. Tärkeämpiä esteitä voivat olla esimerkiksi palvelujen uudistamista vaikeuttavat hallinnolliset käytännöt, budjettirajoitteet, toimialojen ja ammattiryhmien välinen köydenveto vastuista ja resursseista tai riippuvuus olemassa olevasta palvelurakenteesta.
Samalla on kuitenkin selvää, että nykyinenkään tilanne ei ole eettisesti kestävä eikä taloudellisesti järkevä.
Lastensuojelussa on kyse merkittävistä interventioista lasten ja perheiden perusoikeuksiin, ja siitä koituu tuntuviakin kustannuksia julkiselle sektorille, mutta meillä on vain hatara käsitys palvelujen mahdollisista hyödyistä tai – pahimmassa tapauksessa – haitoista.
Tilanne vaatii korjaamista.
Lopuksi
Jos syntyvyys pysyy matalana tai nousee vain hieman ja lasten ja lapsiperheiden palveluiden resursointi säilyy nykytasolla, lasta kohden käytössä tulee olemaan tulevaisuudessa nykyistä enemmän voimavaroja. Nyt kannattaisi lobata, että nämä resurssit pysyvät samassa käytössä eivätkä löydä parempaa käyttökohdetta muualta.
Pelkkä lapsikohtaisen rahamäärän kasvattaminen ei kuitenkaan riitä, vaan sillä pitäisi onnistua tekemään hyviä juttuja. Yksi iso musta laatikko on, miten hyvin lastensuojelu ja muut sosiaalipalvelut onnistuvat asiakkaidensa auttamisessa.
Tämän selvittämisessä yhteiskuntatieteellisellä ja sosiaalipoliittisella tutkimuksella on parhaimmillaan paljon annettavaa, vaikka aivan koronarokotteen kaltaista vapaudu vankilasta -korttia koko yhteiskunnalle ei olisikaan mahdollista kehittää.
Hyötyjiä ovat ennen kaikkea palvelujen käyttäjät, joista monet ovat heikoimmassa asemassa yhteiskunnassamme.
Antti Kääriälä
Erikoistutkija, VTT, Hyvinvointivaltion tutkimus ja uudistaminen -yksikkö/INVEST Flagship, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos THL