Lilli Rokkonen
15.2.2021
Marraskuussa tarkastetun väitöskirjani tavoitteena oli luoda kuvaus nykyäitiydestä haurastuneiden nykytyömarkkinoiden kontekstissa. Esitin väitöstilaisuudessa keskeisenä teoreettisena johtopäätöksenäni, että äitiys asettaa naisen prekaariin positioon. Tässä blogikirjoituksessa nostan esille muutamia empiirisiä tutkimustuloksiani ja pohdintojani tutkimusmatkan varrelta.
Intensivoitunutta äitiyttä ja pirstaloitunutta nykytyötä tutkimassa
Tutkimustani varten syvähaastattelemani naiset eivät olleet yhteiskunnallisesti mitenkään erityisen hauraassa asemassa tai matalasti koulutettuja, vaan melko tavanomaisia, Suomessa asuvia alle kouluikäisten lasten äitejä. Monin laadullisin ja määrällisin tutkimuksin on osoitettu, että erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-asema on hauras. Raskaana olevat naiset ja pienten lasten äidit kohtaavat eriarvoistavia käytäntöjä työpaikoilla ja työhönottotilanteissa. Haastatteluissa huomasin, että perheellistyttyään naiset asettuvat ikään kuin kodin kynnykselle pohtien, haluaako ja kannattaako kotiin jäädä pitkäksi aikaa, kuinka paljon itsestään on valmis antamaan jatkuvasti kiristyvälle työelämälle ja millaisia hoivavastuun jakoja on mahdollista tehdä perheen sisällä ja varhaiskasvatuksen kanssa.
Tutkimuksessani kysyin, millaisia tunteita ja kertomuksia työelämän muutokset, hyvinvointivaltion instituutioiden haurastuminen ja elämän yleinen epävarmuus kutsuvat.
Tulevaisuuden kannalta turvallisiksi mielletyt työt, kuten hoitajuus ja sosiaaliala asettuvat tekemissäni haastatteluissa usein vastakkaisiksi itselle mielenkiintoisten töiden kanssa, joita esimerkiksi yrittäjyys ja luovat alat edustavat haastattelemilleni naisille. Naiset miettivät omaa kyvykkyyttään, mihin heistä persoonina, heidän taidoistaan ja resursseistaan on. Työuran kuvaukset ovat mutkittelevia, monien opintojen ja erilaisten työkokemusten värittämiä kokemuksia, joita yhdistää pohdinta omasta kyvykkyydestä ja omista mahdollisuuksista. Unelma-aloille ei suinkaan päädytä suoraviivaisin askelin, vaan kyseenalaistamalla niin aiemmin opittuja kiltin tytön taitoja kuin nykytyöelämän vaatimaa kuluttavaa itsensä markkinointia. On esitetty, että tasapainoisuus ja onnellisuus ovat uusia naiseuden ideaaleja, jotka ovat vähitellen korvaamassa supernaiseudeksi kutsuttua viileän uraäidin figuuria. Näyttää tosiaan siltä, että naisten tärkein taito työn ja perheen yhdistämisessä on 2020-luvulla välttää uupumusta, ylisuorittamista ja negatiivisten tunteiden ylivaltaa.
Työelämän pirstaloituminen ja hyvinvointivaltion heikentyminen näyttävät helposti heilauttavan pienten lasten äitejä työn ulkoringeille ja kodin kynnykseltä kodin sisälle. Äidit ottavat nopeasti vastuuta lapsistaan itselleen niissäkin tilanteissa, joissa yhteiskunnan instituutiot ja turvaverkot eivät sitä tee. Esimerkiksi luottamus resurssipulan kanssa kamppailevaan varhaiskasvatukseen on monilla haastattelemistani naista hyvin vähäistä. Naiset kertovat jäävänsä itse mieluummin kotiin hoitamaan lapsia, kuin ottavat vastaan varhaiskasvatuspaikan sisäilmaongelmista kärsivässä, liian täynnä olevasta päiväkodista.
Siinä missä usein vaihtuvat pätkätyöt voivat jopa viedä nuoren, lapsettoman naisen uraa eteenpäin ja tarjota erilaisia työkokemuksia ja laajenevia verkostoja, ne eivät palvele juurikaan pienten lasten äitejä. Lasten päivähoitoa ei koeta järkeväksi aloittaa lyhyen pätkän takia, eikä kotoa työllistytä niin helposti kuin valmiiksi työelämässä toimiessa ja näkyessä. Pitkittyneet työttömyysjaksot saattavat näyttää ulospäin pitkältä kotiäitiydeltä ja myös haastattelemani naiset sanovat, että on mukavampaa sanoa ja koettaa itsekin kokea olevansa lapsen kanssa kotona, kuin työttömänä. Kotiäitiydessä ei siis ole aina kyse intensivoituneen äitiyden ideaalien mukailusta, vaan enneminkin yleisinhimillisestä tavasta tehdä elämästä elettävää ja rakentaa kestävää tarinaa itsestä hauraassa työmarkkinatilanteessa.
Naiset kaipaavat työtä, jonka jatkuvuuteen voi luottaa, jossa toteuttaa itseään ja jossa heitä kohdellaan reiluin pelisäännöin. Työelämään osallistumisessa ja mielekkään uran luomisessa ei ole kyse ainoastaan tunteesta, mihin henkilökohtaiset resurssit riittävät, vaan myös sosiaalipoliittisten päätösten vaikutuksesta ihmisten arkeen.
Kysymys isyydestä ja tutkijanpositiosta
Tutkimusmatkani aikana olen törmännyt muutamiin toistuviin kysymyksiin, joista ensimmäinen on: Mihin isyys asettuu äitiystutkimuksessa? Vastaan tähän, että hoivaava, osallistuva isyys ei ole, tai sen ei ainakaan pitäisi olla äitien vastuulla, yksi lisätehtävä äitien tehtävälistassa. Jokainen vanhempi sukupuolesta riippumatta on samalla tavoin ensi kertaa perheellistyttyään uuden äärellä ja kaikessa epätäydellisyydessään kuitenkin itse vastuussa ottamaan oman paikkansa lapsensa elämässä, ellei sitä kielletä. Sen sijaan perheensisäisen neuvottelun mahdollisuus on se paikka, joka määrittää vanhempien mahdollisuuksia hoivavastuun jakamiseen.
Tutkimuksessani nousee esiin heterosuhteisia perhetilanteita, joissa sukupuoliroolit ovat jähmettyneet lapsuudessa opittujen mallien, pitkien kotiäitiysjaksojen ja mieselättäjyysmallin kautta hyvin sukupuolitapaisiksi. Näissä tilanteissa nousee esille neuvottelun mahdottomuus – näin on aina tehty, eikä rutiinien kääntämistä toisenlaiseksi nähdä mahdolliseksi edes puheen tasolla.
Nykytyön erilaiset työn teettämisen tavat ja muodot mahdollistavat ja kutsuvat vanhemmuuden jakamista uusilla tavoilla ja tarjoavat paikkoja neuvotella hoivavastuista. Pakon tai mahdollisuuksien edessä isät oppivat kantamaan perheissä yksin vastuuta lapsista esimerkiksi äidin työskennellessä kaukana, työskennellessä epätyypillisiin aikoihin tai opiskellessa. Parhaimmillaan kodin ja lastenhoidon vastuut voidaan neuvotella sukupuolitapaisuuksia venyttäen ja rikkoen ja vuorotella myös tehokkaampien työ- tai opiskelujaksojen pitämisessä ja kodinpyörittämisen päävastuussa. Tämä ei välttämättä edes tarkoita aina perhevapaiden jakamista, vaan neuvotteluja voidaan käydä myös perheiden sisällä.
Koronakriisin tiivistäessä perheitä normaalia pidemmiksi ajoiksi saman katon alle, ovat neuvottelun mahdollisuudet uudella tavalla päivittäin esillä. Jo nyt on esitetty, että kotityöt ja lasten hoiva jakaantuvat kotiin jäädessä sukupuolitapaisesti. Neuvottelun resurssit voivat olla pieniä ja jännitteisiä, jos työt ovat hävinneet alta ja tulevaisuus näyttää epävarmalta.
Tarvitaan sosiaalipoliittista tutkimusta, joka ottaa huomioon yksilölliset kokemukset ja perheiden sisäiset neuvottelut, mutta ei jää tälle tasolle, vaan huomioi yhteiskunnalliset rakenteet ja poliittisen päätöksenteon luomat arjen näyttämöt, joissa näitä neuvotteluja käydään.
Toinen kysymys, johon äitiystutkija pääsee hieman liiankin usein vastaamaan, on: onko sinulla itselläsi lapsia? On monia syitä, miksi on ongelmallista käsittää vanhemmuuden tutkimus omaelämäkerrallisena reflektiona. Se, että äitiys nähdään yleisesti biologisena, luonnollisena ja näin ollen essentialisoituna tekee yhteiskuntatieteellisestä äitiystutkimuksesta mielenkiintoista, mutta myös vaikeaa. Äitiyden teoretisointi on kuin liukas saippuapala: jopa tieteellisissä konferensseissa puhe äitiystutkimuksesta saattaa solahtaa teoreettisesta keskustelusta omin muistelmiin. Jokaisella on äitiydestä mielipide, mutta äitiystutkimus ei varsinaisesti ole mielipiteiden keräämistä. Se, että tutkijalla on lapsia, ei tee hänestä asiantuntijaa äitiystutkimuksessa.
Erityisen ongelmallista on tutkijan henkilöinti aiheeseensa. Äitiystutkimuksessa tutkitaan usein erilaiseksi nähtyä vanhemmuutta, mikä tuo helpommin esille tämänhetkisen normatiivisen vanhemmuuden ideaaleja. Äitiystutkijat tutkivat esimerkiksi etä-äitiyttä, sateenkaariäitiyttä ja lapsen hankkimistaan katuvia äitejä. Mikäli tutkijalla on itsellään lapsia, saatetaan tutkimusaiheen nähdä heijastelevan omaa kokemusta. Joskus voi tietenkin olla näinkin, mutta kehotan silti ajatusleikkiin: kysytäänkö vanhemmalta syöpätutkimuksen parissa uraansa tekevältä mieheltä, mikä on hänen henkilökohtainen suhtautumisensa syöpään, onko hän kenties itse sairastunut tautiin? En usko minäkään. Tästä näkökulmasta on helppoa nähdä, kuinka äitiystutkimus voidaan yksinkertaisella kysymyksenasettelulla käsittää naistapaisena puuhasteluna, vaikka perheet muodostavat yhteiskunnan ytimen, jonka tutkimus on aivan yhtä oleellista kuin työelämäntutkimuskin.
Lilli Aini Rokkosen yhteiskuntapolitiikan alaan kuuluva väitöskirja Prekaari äitiys. Kertomuksia palkkatyön reunamilta tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa 27.11.2020.
Lähteet:
Hays, Sharon 1996: Cultural Contradictions of motherhood. New Haven: Yale university press.
Rottenberg Catherine 2014: Happiness and liberal imagination: How superwomen became balanced. Feminist studies, 40:1, 144–168.
Salmi Minna & Närvi Johanna 2017: Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Mäkinen Katariina 2012: Becoming valuable selves. Self-promotion, gender and individuality in late capitalism. Tampere: Tampere University Press.