Perusturvasta käydään säännöllistä ja vaihtelevan intensiivistä keskustelua. Viime aikoina ovat syystäkin puhututtaneet hallituksen tekemät rajut leikkaukset. Toisaalta perusturva kytketään usein osaksi laajempaa keskustelua taloudellisista kannustimista ja työmarkkinoiden uudistuksista.
Hyvä esimerkki tästä keskustelusta oli sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon ja ekonomisti Juhana Vartiaisen debatti äskettäisessä A-studiossa. Hiilamon mukaan hallitus on ”ampunut perusturvan reikiä täyteen”. Vartiainen taas katsoi, että perusturvan tuleekin olla matala, koska se kannustaa ihmisiä pois perusturvalta. Näkemyseroistaan huolimatta keskustelijat tuntuivat kuitenkin olevan samaa mieltä siitä, järjestelmää tulisi uudistaa entistä paremmin tarkoitustaan vastaavaksi.
Järjestelmän uudistamisesta siis puhutaan, mutta debatti jää tyypillisesti jumiin kysymykseen sopivasta tuen tasosta. Harvemmin kysymään perustavia kysymyksiä siitä, mikä on järjestelmän tuottama yhteiskunnallinen hyvä. Minkä vuoksi järjestelmä on olemassa ja mitä tarkoitusta se voisi toteuttaa entistä paremmin?
****
Koska perusturva on institutionalisoitunut osaksi hyvinvointivaltion rakenteita, sen parissa on harvemmin koettu tarvetta kysyä perustavanlaatuisia normatiivisia kysymyksiä. Instituutioita leimaava jatkuvuus ja pysyvyys on luotettavuuden ehto, mutta kääntöpuolena järjestelmä voi lakata käymästä keskustelua normatiivisesta merkityksestään. Tällöin tuo merkitys pääsee myös helposti unohtumaan. Perusturvan uudistamiselle on kuitenkin tarvetta: hyvinvointivaltion puolustaminen ei saisi kääntyä tarkoittamaan ainoastaan jatkuvuutta.
Toisaalta uudistukset ovat viime aikoina tyypillisesti tarkoittaneet heikennyksiä. Tällöin uudistaminen samaistuu leikkauksiin ja itse käsite saa ymmärrettävästi huonon kaiun. Samalla ekonomistinen kannustinajattelu on saanut huomattavan keskeisen aseman. Tässä ajattelussa muita näkökohtia pidetään työllistymiselle alisteisina. Vaikka työpaikkoja ei voida taata, perusturva halutaan suunnitella ensisijaisesti työntämään ihmisiä töihin. Tämä tarkoittaa turvan heikentämistä, mikä on ilmeisessä ristiriidassa järjestelmän päätehtävän eli turvan tarjoamisen kanssa.
Keskustelussa helposti sivuun jäävä ydinasia on kysymys hyvästä elämästä. Siinä missä sosiaalipoliittisesti ymmärrettynä perusturva on sosiaaliturvan ei-ansiosidonnainen osa, filosofisesti ymmärrettynä se on ihmisyyden perustelema minimi. Toisin sanoen perusturva on sosiaalipoliittisiksi käytännöiksi realisoitunut vastaus kysymykseen: ”Mikä on se toimeentulon taso ja muoto, jonka saamisen perusteeksi riittää ihmisyys itsessään?”
Kysymykseen ei voi vastata arvioimatta ihmisyyden ja sosiaalisen elämän vaatimuksia. Toisin sanoen on arvioitava niitä yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia puitteita, jotka mahdollistavat hyvän elämän kaikille yhteiskunnan jäsenille riippumatta heidän mahdollisesti kohtaamistaan haasteista. Puheena eivät tällöin ole riskit, kannustimet tai järjestelmän organisointi, vaan ihmisyys itse.
*****
Hyvän elämän edellytyksiin keskittyminen avaa uusia näkökulmia resurssien tason tarkasteluun. Resurssien tasoa pyritään usein määrittelemään viitebudjettien avulla ja kysymyksenä riittävästä hyvinvoinnista. Asiaa voidaan kuitenkin myös katsoa yhteiskunnallisen jako-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta: minkä tulisi olla se tulotaso, joka kaikille tulisi taata heidän toiminnastaan tai ominaisuuksistaan riippumatta?
Monet yhteiskuntafilosofian perinteet täydentävät sinänsä erittäin tärkeää mutta kuitenkin yksinään riittämätöntä resurssinäkökulmaa. Hyvän elämän minimiedellytysten ja sen myötä perusturvan tarkoituksen näkökulmasta onkin yhtä lailla tärkeää huomioida sellaisia kysymyksiä kuten oikeudet, toimintakyvyt ja tunnustus.
Kaikille ihmisille on periaatteessa taattu ihmisarvon ja yksilöllisen olemuksen vapaan kehittymisen näkökulmasta välttämättömät taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Jokaisella on myös perustuslaillinen oikeus riittävään minimielintasoon. Perusturvassa on oleellisesti kyse siitä, mitä näiden oikeuksien toteutuminen edellyttää.
Kysymys edellytyksistä puolestaan kääntyy perustellusti kysymykseksi hyvään elämään tarvittavista toimintakyvyistä, eli todellisista vapauksista saavuttaa ihmiselämälle ratkaisevan tärkeitä asioita tai toimintoja.
Olennaista on, että raha on vain väline toimintakykyjen saavuttamiseen. Eri ihmiset myös tarvitsevat eri määrän rahaa saavuttaakseen samat toimintakyvyt. Asia on perusturvan kannalta haastava, koska se tuntuu olevan ristiriidassa universalismin lähtökohtien kanssa. Käytännössä universaalit toimet ovat aina jossain määrin ”tylppiä”, eli vaikuttavat hyvän elämän edellytyksiin vaihtelevasti. Turvan yksilöllinen räätälöinti on kuitenkin aina kaksiteräinen miekka: luohan yksilöllinen harkinta aina myös mielivallan, byrokratian kasvun ja eriarvoisen kohtelun riskin.
Ennen kaikkea toimintakykyjä tulisi ajatella laajemmassa yhteiskunnallisten rakenteiden kontekstissa. Monenlaiset palvelut täydentävät perusturvaa ja osaltaan vaikuttavat sen riittävään tasoon. Lisäksi yhteiskunnan muuttuessa toimintakyvyn edellytykset muuttuvat: esimerkistä käy yhteiskunnan nopea digitalisoituminen, jonka myötä vaikkapa älypuhelin on muuttunut toimintakyvyn ehdoksi.
Jos ollaan aidosti kiinnostuneita ihmisten toimintakyvystä, tulisi myös pohtia, miten ihmiset pystyvät osallistumaan yhteiskuntaan. Osallisuus ja tulevaisuusperspektiivi ovat hyvinvoinnin ja hyvän elämän kulmakiviä, jotka tulisi pyrkiä turvaamaan myös perusturvalla eläville. Samalla turvataan toimivan demokratian edellytyksiä.
*****
Myös kysymys tunnustuksesta on keskeinen hyvän elämän edellytysten kannalta. Ihminen ei elä pelkästä leivästä; hänen tulee tuntea olevansa läheistensä ja yhteisönsä tunnustama täysivaltainen ja arvostettu henkilö. Perusturvaa tulisi tästä näkökulmasta katsoa kysymyksenä siitä, miten turvan tason tulisi virittyä, jotta sen varassa olevat voisivat kokea olevansa tunnustettuja. Nykyisessä työorientoituneessa yhteiskunnassa kysymys on erityisen haastava.
Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä myös järjestelmän kohtaamiseen: miten tunnustusta saa kohdatessa järjestelmän edustajia, vaikkapa sosiaalityöntekijöitä. Vaikka kohtaamisten luonteeseen vaikuttavat aina järjestelmän edustajan yksilölliset luonteenpiirteet ja toimintatavat, tärkein rooli on institutionaalisilla puitteilla, jotka määrittävät työntekijän toimintaa: harkintavalta, kiire, säädökset, ja niin edelleen. Asialla on erityistä merkitystä, koska sosiaalityöntekijöiden asiakkailleen antama tunnustus edustaa valtion antamaa tunnustusta. Kyse on yksilön arvostamisesta hänen erityisessä tilanteessaan ja kunnioittamisesta yhteiskunnan jäsenenä ja toimijana.
Siinä missä perusturva ja tunnustus on tyypillisesti nähty erillisinä kysymyksinä, hyvän elämän edellytysten näkökulma kytkee nämä aspektit yhteen.
*****
Eri ihmisillä on erilaisia perusteltuja käsityksiä paitsi perusturvan sopivasta tasosta, myös tämän sopivan tason perusteluista. Ihmeellisen harvoin näitä normatiivisia perustoja kuitenkaan sanotaan ääneen. Jos ja kun perusturvaa uudistetaan, olisi ensiarvoisen tärkeää käydä keskustelua siitä, millaiseen käsitykseen hyvästä elämästä perusturvan tulisi nojata ja miksi. Yllä esitellyt erilaiset teoriaperinteet sisältävät erilaisia jäsennyksiä ja johtavat hieman erilaisiin painotuksiin. Institutionaaliset uudistukset ja järjestelmien yhteensovittaminen ilman normatiivisten kantojen ääneen lausumista johtavat helposti epätarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin.
Ääneen lausumattomuus ei myöskään tarkoita, etteikö normatiivisia käsityksiä olisi ja etteivätkö ne vaikuttaisi järjestelmän muotoon. Niitä on aina. Kyse on enemmänkin siitä, halutaanko niitä pohtia ja tulla niistä tietoisiksi. Normatiiviset sitoumuksensa ymmärtävät ihmiset ja järjestelmät ovat älykkäämpiä, kriittisempiä ja itsetietoisempia, parhaimmillaan myös keskustelukykyisempiä.
Filosofisiin teorioihin nojaava keskustelu hyvästä elämästä ei ratkaise sosiaalipolitiikan ristiriitoja, mutta se varmasti auttaa ymmärtämään ja käsittelemään niitä.
Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Joonas Pennanen on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Heidän kirjansa ”Perusturvan perusteet: Hyvinvoinnin minimivaatimukset yhteiskuntafilosofiassa” (Sophi) ilmestyi vapaasti ladattavana e-kirjana syksyllä 2025.