Suomea pidetään kansainvälisesti yhtenä digitalisaation kärkimaista. Julkisia palveluja siirretään verkkoon, sähköinen tunnistautuminen on arkipäivää ja digitaaliset ratkaisut nähdään usein vastauksena väestön ikääntymiseen, palvelujen saavutettavuuteen ja julkisen talouden haasteisiin. Kehitys on tuonut mukanaan paljon hyvää. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, kenen ehdoilla digitalisoituvaa yhteiskuntaa rakennetaan.
Digiosallisuus on enemmän kuin taitoja
Digitaalisesta osallisuudesta keskustellaan usein digitaitojen näkökulmasta. Taidot ovat tärkeitä, sillä ilman niitä monien digipalveluiden käyttö itsenäisesti on käytännössä mahdotonta. Digiosallisuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, osaako käyttää laitetta tai sovellusta.
Ikääntyneiden omaa ääntä korostavassa tutkimuksessa nostan esille, että digiosallisuus on ennen kaikkea yksilöllinen kokemus. Se liittyy tunteeseen siitä, että pärjää arjessa, ymmärtää palveluita, pystyy osallistumaan ja kuuluu mukaan yhteiskuntaan. Samalla digiosallisuus on usein tilannekohtaista.
Sama ihminen voi käyttää verkkopankkia sujuvasti, mutta vältellä sähköisiä terveyspalveluja. Hän voi osallistua aktiivisesti sosiaalisen median keskusteluihin, mutta kokea epävarmuutta vahvan tunnistautumisen kanssa. Digitaalisten terveyspalveluiden käytössä kynnystä nostaa pelko virheiden tekemisestä sekä huoli väärinymmärryksistä itselle tärkeissä ja herkissä asioissa (Korpela ym., tulossa).
Digiosallisuus ei siis ole pysyvä tila, jossa ihminen joko on tai ei ole. Tutkimuksessani kuvaan tätä ilmiötä käsitteellä tilannekohtainen digitaalinen kansalaisuus. Ihmisten mahdollisuudet toimia digitaalisina kansalaisina vaihtelevat tilanteesta, palvelusta ja saatavilla olevasta tuesta riippuen.
Digitalisaatio muuttaa kansalaisuuden ehtoja
Digitaalisten palveluiden käyttöön liittyy vahvoja yhteiskunnallisia odotuksia. Kansalaisilta odotetaan jatkuvasti kykyä asioida verkossa, käyttää sähköisiä tunnistautumisvälineitä ja omaksua uusia palveluja.
Monet ikääntyneet kertovat oppineensa käyttämään digitaalisia palveluja ennen kaikkea siksi, että muut vaihtoehdot ovat vähentyneet. Kyse ei siis ole pelkästä kiinnostuksesta teknologiaa kohtaan vaan tarpeesta selviytyä arjessa. Tämä herättää tärkeän sosiaalipoliittisen kysymyksen: voiko täysivaltainen kansalaisuus nyky-yhteiskunnassa toteutua enää ilman digiosaamista?
Kun julkiset palvelut, terveydenhuolto, pankkiasiat ja yhteiskunnallinen osallistuminen siirtyvät verkkoon, digitaalisista valmiuksista tulee yhä enemmän aktiivisen kansalaisuuden edellytys. Riskinä on, että vastuu oppimisesta ja osallistumisesta siirtyy kokonaan yksilöiden harteille tilanteessa, jossa kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia pysyä kehityksen mukana.
Digituki on osallisuuden infrastruktuuria
Usein ratkaisuja osallisuuden vahvistamiseen etsitään digitaitojen parantamisesta. Se on tärkeää, mutta yksin riittämätöntä.
Tutkimukseni osoittaa, että digituki ei ole vain teknisten ongelmien ratkaisemista. Se on usein tunnerikas ja vahvasti sosiaalinen tapahtuma. Ihmiset myös tarvitsevat erilaisia tukimuotoja eri tilanteissa: joskus teknistä apua, joskus opetusta ja joskus rohkaisua, mutta ennen kaikkea varmuutta siitä, etteivät ole yksin ongelmiensa kanssa.
Erityisen merkittävässä roolissa ovat vertaistuki ja vapaaehtoistoiminta, etenkin tilanteissa, joissa läheisiltä saatava tuki ei vastaa oppijan tarpeita tai sitä ei ole saatavilla. Vertaisilta saatu tuki madaltaa avun pyytämisen kynnystä, lisää luottamusta ja mahdollistaa rauhallisen oppimisen ilman paineita.
Digitukea ei kuitenkaan voida rakentaa pelkästään vapaaehtoisten varaan. Jos digitaalinen asiointi on yhteiskunnallinen normi, myös tuen saatavuuden tulisi olla osa yhteiskunnan perusrakenteita.
Tarvitsemme inhimillisempää digitalisaatiota
Julkisessa keskustelussa ikääntyneet esitetään usein haavoittuvana ryhmänä, joka on jäämässä digitalisaation kyydistä. Samalla teknologiaa tarjotaan ratkaisuksi väestön ikääntymiseen.
Tällainen asetelma on hyvin ongelmallinen. Ikääntyminen ei itsessään ole ongelma, joka pitäisi ratkaista teknologialla. Sen sijaan teknologian tulisi tukea ihmisten mahdollisuuksia elää omannäköistään elämää ja osallistua yhteiskuntaan. Keskeistä on pohtia, miten rakennamme yhteiskunnan, jossa ihmiset voivat osallistua yhdenvertaisesti riippumatta siitä, millaiset heidän digitaaliset valmiutensa kulloinkin ovat.
Digitalisaation onnistumista ei siis pitäisi mitata vain palveluiden tehokkuudella tai käyttöasteilla. Yhtä tärkeää on arvioida, vahvistaako se osallisuutta vai tuottaako uusia ulossulkemisen muotoja.
Viivi Korpela, YTT, erityisasiantuntija, Vanhustyön keskusliitto
Korpela, V., Pajula, L., Hänninen, R., & Taipale, S. (tulossa). Can inclusion feel imposed? Exploring situational digital citizenship through older adults’ encounters with digital health services. International Journal of Ageing and Later Life.