Minna van Gerven
25.10.2021
Sosiaalipolitiikasta kiinnostuneet ovat päässeet aitiopaikalle seuraamaan sosiaaliturvan uudistamista viime vuosina. Tähän mennessä on selvinneet laajat asiakokonaisuudet, joiden pohjalta tulevaisuuden sosiaaliturvaa aletaan hahmottaa.
Viime vuonna keskusteluissa nousi myös kysymyksiä digitalisaatiosta osana sosiaaliturvauudistusta. Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon sosiaaliturvan laajamittaisen kokonaisuudistuslähtökohdan. Myöskään ei ollut yllättävää, että keväällä 2021 sosiaaliturvauudistuksen yhteyteen perustettiin Sosiaali- ja terveysministeriön johtama työryhmä kartoittamaan näitä digitalisaation mahdollisuuksia. Työryhmä tulee visioimaan miltä 2030-luvun digitaalinen sosiaaliturva voisi näyttää ja keskustelu sosiaaliturvan digitalisaatiosta on nyt päässyt alkuun. STM:n vetämä työryhmä aloitti, kuten yleensä, kartoittamalla nykyjärjestelmän haasteita. Ministeriön sivustoilla julkaistussa kolumnissa työryhmän katseet kohdistuivatkin nopeasti sosiaaliturvan toimenpanoon liittyvään monimutkaisuuteen ja tietojärjestelmien yhteensopimattomuuteen.
Digitalisaation haasteet
Työryhmän ulostulossa tulevaisuuden haasteena nähtiin kaksi asiaa. Ensinnäkin, uuden kehittyneen teknologian käyttöönotto edellyttää, että eri toimijoiden tuottama tieto on prosessoitavissa automatisaation kautta. Tuotettua data pitää myös voida yhdistellä tilannekohtaisesti. Nämä vaatimukset edellyttävät työryhmän mielestä ennen kaikkea, että kaikkien sosiaaliturvan toimijoiden tulisi ottaa käyttöön yhteen soveltuvat järjestelmät, soveltaa yhteisiä sanastoja, koodausta ja kirjauskäytänteitä.
Työryhmä huomioi myös, että sosiaaliturvassa, tosin kuin terveydenhuollossa, yhteisiä järjestelmiä ei vielä ole ja tämä tarkoittaa melkoista digiloikkaa verrattuna aikaisempiin käytäntöihin. Työryhmä kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että tulevaisuuden toimintaa rajaa vahvasti tietosuojan GDPR rajoitukset. Suomen kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sosiaaliturvajärjestelmään tallennettavat tiedot tulee perustua lakiin ja/tai asiakkaan nimenomaiseen suostumukseen.
Vaikka nämä näkökulmat ovat tärkeitä sosiaaliturvan digiturvalliseen käyttöönottoon, ne antavat kuitenkin hyvin kapean näkymän digitalisaation laajemmista yhteiskunnallisista haasteita. Varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka suuren mittakaavan sosiaaliturvajärjestelmänmuutosta nyt suunnitellaan ja kuinka paljon nopeasti kehittyvä tekoäly mahdollistaa etuus- ja palvelujärjestelmän muutosta. Kyseessä on kuitenkin julkinen järjestelmä, sosiaaliturvajärjestelmä, jonka piiriin kuuluu koko väestö ja jonka tärkeä tarkoitus on toimia turvaverkkona myös kaikkein haavoittuvimmille ryhmille.
Kohti ihmisläheisempää digitalisaatioita
Sosiaaliturvan digitalisaatiossa ei ole kyse vain hallinnon asiointikanavien uudistamisesta ja tiedonkulun maksimoimisesta uuden älykkäämmän teknologian avulla. Sosiaaliturvan digitalisaatio koskettaa monia sosiaalipolitiikan käytäntöjä, ja sitä kautta muutokset vaikuttavat myös sosiaaliturvan ammattilaisten professioon sekä työn sisältöön. Työryhmä totesi: ” Digitalisaation aikakaudella tiedonhallinta perustuu kuitenkin automaattiseen tietojenkäsittelyyn, mikä asettaa toiminnalle uusia vaatimuksia. Parhaimmatkaan ohjelmistot eivät ymmärrä toisiaan ilman yhdessä sovittuja määrämuotoisia tietorakenteita ja protokollia.” Tässä lähdetään siitä, että ammattilasten tulisi mukautua digitalisoituvan työelämän käytäntöihin, eikä suinkaan siitä, että teknologiaa työstettäisiin ammattilaisten tarpeet huomioon ottaen. Olisi hyvä käydä keskustelua siitä, miten digitalisaatio esimerkiksi koetaan ammattikentillä ja mitä tarpeita ammattilaisilla on. Jo kauan ennen nykyistä digitalisaation ”haippia”, talouden Nobel-palkittu Herbert Simon ja julkisen hallinnon oppi-isä Lipsky ovat korostaneet julkisen hallinnon organisaatiota katutason ammattilaisten työkenttänä, jossa organisaation ja työn laatu kytkeytyvät vahvasti ammattilaisen ammattitaitoon ja harkintavaltaan. Sekä Simon että Lipsky ovat nähneet tämän ammattilaisen harkintavallan korvaamisen tekoälyllä mahdottomana. STM:n kolumnissa viitattiin myös toimeenpanon ongelmiin, ja tässä kohdin viitattiin KELA-siirtymän jälkeisiin toimeentulotuen ongelmiin. Muutoksen jälkeen (työryhmänkin mukaan) jopa neljäsosa sosiaalityön resursseista kuluu hakemusten päätösten ja oikaisupyyntöjen selvittelyyn, eikä itse sosiaalityöhön, joka oli koko toimeentulotukireformin tavoitteena.
Sosiaaliturva ja digitaalisaatio
On ongelmallista, jos digitalisaatio nähdään hallinnollisena tehostamisena, ei niinkään sosiaaliturvajärjestelmän ja sen perusoikeuksien muutoksena. Sosiaaliturvan digitalisaation suunnittelu kaipaa syvempää ymmärtämystä siitä mitä muutetaan ja mitä siitä seuraa. Digitalisaatiossa on kyse valinnoista, sekä digitalisaation kehittämisessä ja käyttöönotossa: mitä osia tulisi digitalisoida ja mitä ei? Mitkä ovat arvovalinnat digitalisaation takana? Näistä peruskysymyksistä ei tähän mennessä ole käyty keskusteluja ja niiden tulisi olla tärkeä lähtökohta kehitettäessä tulevaisuuden visioita. Ihmislähtöinen työ, kuten sosiaalityö, lähtee lähtökohtaisesti asiakkaan ja ammattilaisen interaktiosta ja ammattilaisen harkintavallasta, joka heijastaa kokemuksen ja käytäntöjen lisäksi myös empatiaa toisen ihmisen tilanteeseen. Tekoälyllä voimme kehittää nopeampaa prosessointia, joka jäljittelee kahta ensimmäistä, muttei kolmatta. Keskustelun siitä mitä menetetään, kun siirrytään katutason ammattilaisesta ns. näyttöpääteammattilaiseen tulisi myös olla osana keskustelua.
Toinen perustavaa laatua oleva poliittinen keskustelu, joka puuttuu sosiaaliturvan digitalisaatiosta, on digitalisaation vaikutukset eriarvoisuuteen. Suomessa on tällä hetkellä useampi esimerkiksi Suomen Akatemian ja STN:n rahoittama tutkimushanke, joka tuottaa tutkittua tietoa siitä, kuinka digitalisaatio vahvistaa jo olemassa olevaa eriarvoisuutta. Vaikka digitaalinen teknologia on lähes kaikkien meidän saavutettavissa, eivät kaikki hyödy teknologiasta samoilla tavoin. Sosiaaliturvassa on kautta aikojen ollut haasteena se, että sosiaaliturvan onnistumiseen vaikuttaa se, kuinka henkilö ymmärtää miten järjestelmä toimii ja kuinka toimia siinä. Digitalisaatio korostaa tätä ns. strategista kykyä ja taitoja, ja pahimmassa tapauksessa ammattilaisen ruudun taakse vieminen jättää henkilön pärjäämään yksin koneen äärellä. Samalla tavoin julkisten palveluiden digitaalistuminen lisää ehkä palvelujen paikallista saavutettavuutta, esimerkiksi etätapaamisten myötä. Palvelujen kohdistuminen vain digitaitoisille ja –halukkaille ei kuitenkaan takaa, että oikeudet peruspalveluihin toteutuu myös heille, jotka ovat marginaalisemmassa asemassa suhteessa valtaväestöön.
Se, että sosiaaliturvauudistuksen yhteydessä aloitetussa digitalisaatiokeskustelussa päädyttiin ensin avaamaan tietoturvallisuutta koskevia teknisiä haasteita ei ole hämmästyttävää. Se on myös osaltaan tärkeä keskustelu. Suomen sosiaaliturvauudistuksen digitaalisaation visiota tulisi kuitenkin jatkossa avata käsittämään laajempia arvokysymyksiä siitä, missä kohden haluamme edistää digitalisaatiota ja missä emme, mitä valintoja tehdään ja mitkä ovat vaihtoehdot. Tulisi pohtia myös sitä, miten toimimme, kun järjestelmä ei toimi tai jos se toimii vain osalle väestöä. Digitalisaatio kuuluu 2030-luvun sosiaaliturvaan, mutta sitä rakentaessamme peräänkuulutan laajempaa keskustelua siitä mitä haluamme digitalisaatiolla muuttaa, jotta laittaisimme ne kuuluisat kärryt hevosen perään, eikä toisin päin.
Minna van Gerven , Yhteiskuntapolitiikan professori, Helsingin yliopisto