Vanhempien eron jälkeen lapset ovat perinteisesti jääneet asumaan äidin kanssa. Isän luona lapset ovat sen sijaan olleet erikseen sovitun mukaisesti, esimerkiksi joka toinen viikonloppu. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin tullut yhä yleisemmäksi kasvattaa lapset vuoroasumisjärjestelyssä eron jälkeen.
Lasten vuoroasumisella tarkoitetaan eron jälkeistä asumisjärjestelyä, jossa lapsi asuu merkittävän osan ajastaan kummankin vanhemman luona. Vuoroasumisjärjestelyt kattavat laajan kirjon erilaisia käytäntöjä, joiden mukaan lapsi voi jakaa aikansa vanhempiensa kotitalouksissa. Aiemmissa tutkimuksissa on monesti erotettu toisistaan symmetrinen ja epäsymmetrinen vuoroasuminen. Symmetrisellä vuoroasumisella tarkoitetaan tilannetta, jossa lapsi asuu täsmälleen yhtä suuren osan ajastaan (eli 15 yötä kuukaudessa) kummankin vanhemman luona. Epäsymmetrisellä vuoroasumisella taas tarkoitetaan tilannetta, jossa lapsi asuu vähintään kolmanneksen ajastaan (eli 10-14 yötä kuukaudessa) kummankin vanhemman luona.
Vuoroasumisen yleisyydessä maantieteellisiä ja sosioekonomisia eroja
Suomen Akatemian rahoittamassa professori Mia Hakovirran johtamassa Vertaileva tutkimus vuoroasuvan lapsen perheen taloudellisesta hyvinvoinnista -tutkimushankkeessa olemme tehneet kansainvälistä vertailevaa tutkimusta lasten vuoroasumisesta. Yksi keskeisistä tuloksistamme on, että lasten vuoroasuminen on yleistynyt monissa Euroopan maissa edellisten vuosikymmenten aikana. 17 Euroopan maan tarkastelussa noin 13 prosentilla eroperheiden lapsista on symmetrinen vuoroasumisjärjestely ja noin 8 prosentilla epäsymmetrinen vuoroasumisjärjestely. Euroopan maiden välillä on kuitenkin huomattavia eroja vuoroasumisen yleisyydessä. Yleisintä vuoroasuminen on Ruotsissa, jossa yli 50 prosentilla eroperheiden lapsista on jonkinlainen vuoroasumisjärjestely. Harvinaisinta vuoroasuminen on Itä-Euroopan maissa, joissa vain muutama prosentti eroperheiden lapsista vuoroasuu. Myös Suomessa vuoroasuminen on melko yleistä: vajaalla kolmasosalla eroperheiden lapsista on jonkinlainen vuoroasumisjärjestely.
Vuoroasumista tutkittaessa toinen keskeinen kysymys on, kuka lapsi vuoroasuu ja kuka ei, eli miten lasten vuoroasumisen yleisyys mahdollisesti vaihtelee erilaisten taustatekijöiden mukaan. Tutkimushankkeemme tulosten perusteella vuoroasuminen on selvästi yleisempää korkeamman sosioekonomisen aseman omaavissa perheissä eli esimerkiksi lapsilla, joiden äidit ovat töissä ja asuvat omistusasunnossa sekä lapsilla, joiden äideillä on korkeampi koulutus ja suuremmat tulot. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että vuoroasuminen on yleisempää maissa, joissa naiset ja miehet ovat keskenään tasa-arvoisempia. Tämä saattaa johtua siitä, että tasa-arvoisemmissa maissa isät ovat jo parisuhteen aika osallistuneet enemmän lasten hoitoon, jolloin hoivavastuuta halutaan jakaa myös eron jälkeen vuoroasumisen muodossa.
Vuoroasumisella positiivinen yhteys lapsen ja vanhempien hyvinvointiin
Lasten vuoroasuminen on mielenkiintoinen ilmiö myös siitä näkökulmasta, että lapsen hoivan jakamisen lisäksi se muuttaa eron jälkeistä lapsen kustannusten jakoa. Aiemmin lapsen yksinhuoltaja vastasi pääosin lapsen kuluista, joihin toinen vanhempi osallistui elatusavulla. Vuoroasumisjärjestelyssä lapset kulut sen sijaan jakautuvat tasaisemmin vanhempien kesken. Tärkeä kysymys onkin, millaisia seurauksia tällä on eron jälkeiseen taloudelliseen hyvinvointiin. Tutkimushankkeemme tulosten mukaan äidit kokevat sitä harvemmin toimeentulovaikeuksia mitä enemmän vanhemmat jakavat lapsen kustannuksia. Erityisesti vuoroasuvien lasten vanhemmat jakavat lapsen kuluja suoraan keskenään elatusavun sijaan.
Vuoroasumisen on monissa tutkimuksissa todettu olevan positiivisessa yhteydessä niin vanhempien kuin lastenkin hyvinvointiin; esimerkiksi vähäisempiin vanhempien välisiin konflikteihin ja lasten korkeampaan sosioemotionaaliseen hyvinvointiin. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että sosiaalipolitiikan ja perhepolitiikan keinoin pyrittäisiin tukemaan perheiden mahdollisuuksia vuoroasumisen toteuttamiseen näiden sosioekonomisesta taustasta riippumatta silloin, kun vuoroasumisjärjestely on lapsen edun mukainen ja perheen itsensä toivoma ratkaisu. Mikäli tähän ei sosiaali- ja perhepolitiikkaa kehittäessä kiinnitetä huomiota, vaarana on, että lasten vuoroasumisesta tulee uusi eroperheitä eriarvoistava tekijä.
Milla Salin, yliopistonlehtori (sosiaalipolitiikka) ja erikoistutkija (INVEST-tutkimuskeskus), Turun yliopisto
Mari Haapanen, väitöskirjatutkija (INVEST-tutkimuskeskus), Turun yliopisto
Mia Hakovirta, professori (sosiaalityö), Turun yliopisto
Eija Lindroos, väitöskirjatutkija (INVEST-tutkimuskeskus), Turun yliopisto