Sakari Kainulainen
18.1.2022
Sote-uudistuksessa on kyse sekä palvelujen rakenteellisesta että sisällöllisestä uudistamisesta. Uudistuksen tavoitteena on muun muassa kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja.
Soteuudistus.fi -sivuston mukaan uudistus on yksi Suomen historian suurimmista hallinnollisista uudistuksista Suomessa. Se näyttää kohdistuvan ensi sijassa palvelurakenteen uudistamiseen ja vain hieman hyvinvoinnin edellytysten rakentamiseen.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten kiinnostuin koetun hyvinvoinnin tutkimisesta ja havaitsin, että maailma jakautuu teoreetikoihin ja empiristeihin. Aikanaan tuli selväksi, että perinteiseen pohjoismaalaiseen perinteeseen kuului päätellä ihmisen hyvää deduktiivisesti päättelemällä. Vain vähäisessä määrin oltiin kiinnostuneita ihmisten arjesta, heidän hyvinvoinnistaan.
Suuren, ellei suurimman hallinnollisen uudistuksen alla on mielenkiintoista katsoa, jatkammeko samaa ylhäältä alaspäin suuntautuvaa suunnittelua kuin aiemmin, vai olemmeko lähentyneet empiristien ajattelua antaa ihmisten omille kokemuksille enemmän painoarvoa?
Sote-uudistusta rakennetaan terveyden varassa
Kun tekee sanahaun termillä ”hyvinvointi”, nousee soteuudistus.fi-sivustolta 305 kohtaa missä käytetään termiä hyvinvointi. Valtaosiltaan hyvinvointiin viitataan erilaissa sivun blogikirjoituksissa. Tällöin käsitellään muun muassa työkykyä, mielenterveyttä tai mielen hyvinvointia. Termit hyvinvointi, terveys ja turvallisuus viittaavat enemmän eri palvelusektoritason kuin ihmisten arjen tason kysymyksiin.
Hyvinvointialueiden talous lepää paljolti sote-palvelutarvekertoimen perusteella tehtyyn laskelmaan ihmisten hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden tarpeista. Tutkimuksen perusteella on valittu kustannuksia selittävät tekijät, jotka selittävät terveydenhuollon, vanhustenhuollon ja sosiaalihuollon kustannuksia tilastollisesti merkitsevästi. Sote-kustannuksia selittäviä sairauksia on yli 50. Kertoimet huomioivat myös joiltain osin sosioekonomisia tekijöitä, kuten tulotasoa ja koulutusta. Rahoituksen keskeisenä tavoitteena näyttää olevan asukkaiden hyvinvointi- terveys- ja turvallisuuspalvelutarpeen tyydyttäminen erilaisia sairauksista aiheutuvia kustannuksia ennakoimalla.
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen keskeiset käsitteet -sanastossa sosiaalihuolto määritellään ”organisoiduksi toiminnaksi, jonka tarkoituksena on tarjota yhteiskunnan jäsenille riittävät sosiaalipalvelut ja niihin kuuluva taloudellinen tuki sekä edistää heidän sosiaalista hyvinvointiaan ja osallisuuttaan” ja terveydenhuolto ”organisoiduksi toiminnaksi, jonka tarkoituksena on tarjota yhteiskunnan jäsenille riittävät terveyspalvelut sekä edistää heidän terveyttään ja hyvinvointiaan”. Käsitteistöön ei kuulu sen määrittäminen mitä sosiaalisella hyvinvoinnilla ja hyvinvoinnilla tarkoitetaan.
Hyvinvointia edistetään ohuen tiedon varassa
Hyvinvointialueen on muun muassa seurattava alueensa väestön hyvinvointia ja terveyttä väestöryhmittäin (Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä, 29§). Tätä tietoa tuotetaan niin sanotuilla KUVA-mittareilla ja näitä tarkastellaan myös muun tiedon valossa. Muuta tietoa ovat määräajoin, verkkaan tuotettavat erillisaineistonkeruiden tiedot.
Noin 450 mittaria sisältävä KUVA-mittaristo sisältää tietoa hyvinvoinnista ja terveydestä. 70 mittarista löytyy vain yksi hyvinvoinnin kokemusta mittaava mittari kahdelle eri ikäryhmälle: Elämänlaatunsa (EuroHIS-8) hyväksi tuntevien osuus. Edellinen tieto on vuodelta 2020. Tieto syntyy valtakunnallisista väestökyselyistä aika-ajoin, eli suhteellisen harvoin ja vain suurimmat alueet kattaen.
Hyvinvointialueen tietopohja rakentuu perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja sosiaalihuollon tietojärjestelmien tuottaman tiedon varaan. Tällöin tietoa syntyy asiakaskokemuksista, asiakastyytyväisyydestä, asiakastarpeesta ja palvelukäyttäytymisestä. Käytännössä tietopohja kuvaa palveluita eri näkökulmista ja erityisesti euroja. Tiedolla johtaminen on palveluiden johtamista. Kun palveluiden perimmäinen tavoite on vastata asiakkaiden hyvinvoinnin vajeisiin, niin voi aiheellisesti kysyä millaista tietoa tietojärjestelmät tuottavat asukkaiden hyvinvointiin liittyen?
Jos tavoitteena on kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja, niin kuinka se onnistuu, jos näitä ei mitata muutoin kuin palveluiden käytöllä? Tarpeeseen vastaamattoman palvelun käytön mittaaminen ei tuota toivottua tulosta. Positiivisen poikkeuksen soteuudistus.fi -sivustolla tekee kuvaus rakenteellisen sosiaalityön pyrkimyksestä tuottaa tietoa asiakkaiden tarpeista ja kokemuksista.
Tietoa syntyy monenlaisissa kohtaamisissa
Kokemuksellisen hyvinvointitiedon tuottamisessa on siis jättimäinen aukko. Jotta syntyisi ajantasaisempaa ja kattavampaa tietoa ihmisten hyvinvoinnin kokemuksista (suhteessa saatuihin palveluihin), tulisi kiinnittää enemmän huomiota asiakasjärjestelmiin ja niissä kerättävään hyvinvointitietoon. Näin voitaisiin tuottaa jatkuvaa tietoa lasten, nuorten, perheiden ja aikuisten hyvinvoinnin kokemuksesta ja arjesta.
Julkiset palvelut eivät kuitenkaan kata tiedon tuottamisen näkökulmasta koko väestöä. Kansalaisyhteiskunnan toiminta löytää monesti tiensä myös sinne mihin julkisen palvelun toiminta ei helposti ulotu. Niemelä ja Auvinen (2021) ovat avanneet järjestöjen mahdollisuuksia toimia myös tiedon tuottajina. Hyvinvointialueilla syntyvää rekisteri- ja tilastotietoa voisi heidän mukaansa täydentää järjestöjen tuottamalla näkemystiedolla, jota kerääntyy käyttäjä- ja kokemustiedosta sekä järjestöjen asiantuntijatiedosta, erityisryhmistä ja ratkaisuista sekä monimutkaisista ilmiöistä.
Kansalaisyhteiskunnalla on myös monesti viranomaisia syvempi tuntemus marginaalien marginaaleissa olevaan ja paikalliseen erityistietoon. Järjestöpuolella tietojen yhdenmukaistamisessa on kuitenkin vielä paljon tehtävää, vaikka niissäkin ollaan selkeästi siirtymässä esimerkiksi yleisesti käytössä olevien mittareiden käyttöön. Järjestöillä olisikin hyvät lähtökohdat tuottaa relevanttia hyvinvointitietoa henkilöitä joita ei muutoin tavoiteta.
Hyvinvointitietoa on kerättävä systemaattisesti
Ymmärrettävästi tietoa on kerättävä sieltä mistä sitä on saatavissa. Pelkästään tiedon saatavuuteen ei tule kuitenkaan ripustautua, vaikka se onkin alkuvaiheessa välttämätöntä. Tavoitteet hyvinvointialueiden asukkaiden hyvinvoinnille, terveydelle ja turvallisuudelle tulee asettaa ensin ja miettiä sitten mistä löytyisi niitä kuvaava tieto.
Kokemuksellista hyvinvointitietoa on perinteisesti kerätty määräajoin tehtävillä kansallisilla lomakekyselyillä. Hitaasti syntyvän tiedon käyttöarvo on palveluiden kehittämisen näkökulmasta ongelmallista erityisesti silloin kun tieto on liian aggregoitua ja kun poliittisia päätöksiä joudutaan tekemään liian kauas peruutuspeiliin katsoen. Esimerkiksi KUVA-mittareissa oleva EUROHIS tieto on tällaista määrävuosin toteutettavaa hyvinvointitietoa. Alueet ovat myös pyrkineet tuottamaan itsenäisesti vastaavaa tietoa paikallisiin tarpeisiin. Näin on esimerkiksi Pohjois-Savossa tehty.
Subjektiivista hyvinvointia voidaan mitata yksiulotteisilla tai moniulotteisilla mittareilla. Jälkimmäisten on todettu olevan tilastollisesti hieman edellisiä luotettavampia, mutta erot eivät ole suuria. Yksiulotteisella mittarilla saadaan kiinni kokemuksellinen ilmiö sellaisenaan, kun taas moniulotteisella mittarilla voidaan eritellä eri ulottuvuuksien kokemuksia. Tällä havainnolla on merkitystä, kun pohditaan, voidaanko hyvinvointitietoa kerätä osana asiakasprosesseja. Lyhyelläkin kyselyllä, jopa yhdellä kysymyksellä, osana asiakkaan kohtaamista voidaan saada yleiskuva hyvinvoinnin tilasta, sen muutoksista ja interventioiden vaikutuksista ihmisten arkeen.
Mahdollisimman laajasti kerätty yksilötasoinen kokemustieto on mahdollista summata ryhmätasolle tai osana asiakastapahtumia myös asiakassegmenteittäin aina hyvinvointialueelle asti. Näin voidaan pureutua kiinni eri asiakasryhmiin ja arvioida interventioiden vaikutuksia asiakkaiden elämään. Tämä tieto on laajempaa kuin asiakastyytyväisyydellä saadaan.
Hyvinvointialueiden menestymiseen tarvitaan hyvinvointitietoa
Hyvinvointitiedon kokoamiseksi tarvitaan mahdollisimman yleisiä, geneerisiä mittareita. Niiden tulee sopia kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille ja hyvässä asemassa oleville ihmisille. Ei ole kuitenkaan järkevää olettaa löydettävän yhtä mittaria, joka sopii kaikkeen. Tämän vuoksi voisi olla perusteltua lähteä miettimään sitä miten erilaisten mittareiden tuloksia voitaisiin harmonisoida niin, että niistä voitaisiin päätellä esimerkiksi se mihin suuntaan toimintakyky tai hyvinvointi ovat menossa ja milloin taso on riittävän hyvä tai huono.
Kansalaiset käyttävät yhä enenevässä määrin myös omia digitaalisia välineitä oman hyvinvointinsa arvioimiseen ja kehittämiseen. Tämä voi myös avata mahdollisuuksia tuottaa kokemuksellista tietoa hyvinvoinnista eri väestöryhmissä ja elämäntilanteissa. Yhtenä esimerkkinä tällaisista mahdollisuuksista Euroopan Sosiaalisen Innovaatiopalkinnon vuonna 2021 voittanut Zekki-palvelu nuorille. Palvelu kytkeytyy julkisten palveluiden Palvelutietovarantoon ja voi sitä kautta seuloa kuhunkin elämäntilanteeseen sopivia palveluita. Aurora AI-verkon välityksellä hyvinvointitietoa voi luvitettuna siirtyä toisten palveluntarjoajien käyttöön, että asiakkaan ei tarvitse tuottaa samaa tietoa uudelleen.
Hyvinvointia voidaan huomioida myös muutoin kuin hyvinvointitiedon keräämisenä. Niemelän ja Auvisen keskusteluun nostama hyvinvointilähete on mielenkiintoinen myös hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta. Se pureutuu palvelujärjestelmän aukkopaikkoihin tai ”valkoisiin läiskiin” palveluissa. Hyvinvointilähete on onnistunut ratkaisu, kun asiakas löytää yhteisöllisestä toiminnasta oman paikkansa ja kokee oman hyvinvointinsa vahvistuvanyhteiskunnallisen osallisuuden vahvistuessa.
Harmillisen ohuelta näyttää edelleen päätöksentekijöiden kiinnostus ihmisten arkea kohtaan. Hyvinvoinnin kokemukset kuvastaisivat tätä arkea. Olisiko jo aika laventaa viranomaisten tehtäviä toteuttaa kullekin laissa määrättyjä tehtäviä kohti ihmisten hyvän arjen toteutumista?
Sakari Kainulainen, DIAK
Asiantuntija, dosentti