Lina Van Aerschot
1.3.2022
Vanhuspalvelujen kattavuus on laskenut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Niin ympärivuorokautisen hoidon kuin kotihoidon myöntämiskriteerit ovat aikaisempaa tiukemmat ja apua myönnetään vain, kun toimintakyky on selvästi alentunut tai muistisairaus edennyt.
On kuitenkin havahduttu siihen, että kaikki apua ja tukea tarvitsevat ikääntyneet ihmiset eivät saa tarvitsemiaan palveluja. Tätä varten on kehitetty etsivää vanhustyötä, jota tehdään isommissa suomalaisissa kaupungeissa ja yhä enemmän myös pienemmillä paikkakunnilla. Etsivää vanhustyötä tarvitaan sekä sosiaalisista ja inhimillisistä syistä että oikea-aikaisten ja riittävien palvelujen saamiseksi niitä tarvitseville ikääntyneille ihmisille.
Monimutkaisia tarpeita ei tunnisteta palvelujärjestelmässä
Etsivän vanhustyön työntekijät kohtaavat työssään niitä ikääntyneitä ihmisiä, jotka ovat jääneet ilman apua, joka tukisi heidän ’hyvinvointiaan, terveyttään ja toimintakykyään ja itsenäistä suoriutumistaan sekä turvaisi heidän tarvitsemiensa sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden’[1]. Haastattelin Diakonissalaitoksen Etsivän vanhustyön, Seniori-Vamoksen työntekijöitä vuodenvaihteessa 2019–2020 Helsingissä, Espoossa ja Tampereella. He kertoivat miltä julkinen palvelujärjestelmä näyttää etsivän vanhustyön näkökulmasta ja mitä pitäisi olla toisin, jotta kaikki apua tarvitsevat ikääntyneet ihmiset pääsisivät tuen ja palvelujen piiriin.
Etsivän vanhustyön asiakkaiksi tulee ihmisiä, jotka eivät joko osaa tai pysty hakemaan tarvitsemaansa apua, joilla ei ole varaa maksaa tarvitsemistaan palveluista tai joiden tarpeita ei joko tunnisteta tai niihin vastaamiseen ei tahdo löytyä sopivia palveluja.
Kotihoito vastaa lääketieteellisiin ja vaativampiin henkilökohtaisen avun tarpeisiin: lääkkeiden ottamiseen, haavanhoitoon, hygieniaan, wc-käynteihin ja muihin päivittäisiin välttämättömiin tarpeisiin. Kotihoidon lisäksi voidaan myöntää tukipalveluja, kuten päiväkeskustoimintaa, ateriapalvelua tai turvahälytin.
Psykososiaalisia tarpeita ei palvelujärjestelmässä tunnisteta ja jos asiakasta neuvotaankin vaikkapa kolmannen sektorin järjestämän toiminnan pariin, jää palveluun hakeutuminen usein avun tarvitsijan omalle vastuulle. Tähän kaikki eivät yksinkertaisesti pysty.
Nykyinen palvelujärjestelmä ei taivu myöskään monimutkaisiin tai vaikeasti hahmotettaviin tarpeisiin, vaikeisiin elämäntilanteisiin, äkillisiin kriiseihin tai yksinkertaisiin, mutta välttämättömiin arjen asioihin, jotka eivät varsinaisesti kuulu minkään palvelun määritelmään. Joskus tunnistetaan, että avun tarvetta on, mutta julkisen sektorin palveluista ei löydy tahoa, joka voisi tarpeeseen vastata.
Psykososiaalisen tuen puute on yksi isoimmista ongelmista
Etsivän vanhustyön työntekijät nostavat suurimmiksi ongelmiksi palvelujärjestelmän joustamattomuuden ja tiukat rajaukset siinä, mihin tarpeeseen mikäkin palvelu voi vastata ja mihin ei. Lisäksi selkeä puute on, että useimmiten vain fyysisen toimintakyvyn rajoitukset huomioidaan palvelujen tarpeenarvioinnissa. Ihmisen elämäntilanne tai hänen sosiaalinen ja psyykkinen hyvinvointinsa kokonaisuutena eivät tule huomioiduiksi.
Ehkä kaikkein eniten huolta aiheuttaa psykososiaalisen tuen puute. Etsivän vanhustyön asiakkaissa on paljon sellaisia ihmisiä, joiden elämänhistoria on täynnä vastoinkäymisiä ja pitkäkestoisia terveyteen, toimeentuloon tai sosiaalisiin suhteisiin liittyviä ongelmia. On myös ihmisiä, joille on kasautunut huono-osaisuutta jo nuorena aikuisena tai työiässä, ja samat vaikeudet ovat läsnä edelleen vanhuusiässä.
Tarvittava tuki ei välttämättä ole kovin suurta tai kallista. Joku voisi päästä mukaan lähikorttelin päiväkeskuksen avoimeen toimintaan, jos saisi ensimmäisillä kerroilla saattajan mukaansa ja pystyisi tämän avun turvin ylittämään sosiaalisten tilanteiden pelkonsa. Toinen tarvitsisi mahdollisuuden käyttää taksia, koska ei pääse kulkemaan harrastukseensa julkisilla kulkuneuvoilla terveyssyistä. Kolmannelle riittäisi, että yksinäisyyttä ja turvattomuutta helpotettaisiin niin, että joku kävisi edes silloin tällöin pistäytymässä ja voisi tuntea olevansa merkityksellinen edes jollekin.
Etsivä vanhustyö etsii ratkaisuja asiakkaan lähtökohdista
Etsivän vanhustyön asiakkaat ovat joskus kummallisissa tilanteissa, joiden ratkaisemisen pitäisi olla yksinkertaista, mutta jotka putoavat eri palvelujen ulkopuolelle. Voi esimerkiksi käydä niin, että sosiaalitoimi myöntää rahan pesukoneen hankintaan, mutta koneen ostaminen tai kuljetuksesta ja asennuksesta sopiminen ei kuulu heidän palveluihinsa. Kotihoito ei moisesta huolehdi eikä se kuulu taloyhtiön palveluihin. On hullua, että arjessa selviytymistä heikentää merkittävästi pyykinpesumahdollisuuden puuttuminen eikä mikään taho auta näin perustavanlaatuisesta asiasta huolehtimisessa.
Etsivän vanhustyön asiakkaissa on myös niitä, joiden ongelmat olisivat ratkaistavissa sillä, että asiakas pystyisi ostamaan palveluja. Pienituloisille julkisten palvelujen palvelumaksut ovat kalliita eikä erityisesti kotihoidon tukipalveluihin ole varaa. Yksityisten palvelujen hankkiminen ei ole mahdollinen vaihtoehto, kun toimeentulo on tiukkaa.
Kaikista yli 75-vuotiaista suomalaisista pienituloisia on noin viidennes eli heidän käytettävissä olevat kuukausitulonsa ovat alle 1250 €. On myös niitä, joiden talous on romahtanut suurten sairauskulujen vuoksi ja niitä, joilla menee kuukausittain rahaa työttömäksi jääneiden aikuisten lasten tukemiseen.
Jotkut etsivän vanhustyön asiakkaat pystyisivät ostamaankin palveluja, mutta tarvitsevat tukea oikeanlaisen tuen ja sopivien palvelujen löytämisessä. Oma toimintakyky voi olla heikentynyt oman tai puolison äkillisen sairauden, läheisen ihmisen kuoleman tai muun kriisin vuoksi. On myös niitä asiakkaita, jotka jo ovat monenlaisten palvelujen piirissä, mutta silti he eivät saa tarvitsemaansa apua tai riittävästi apua.
Etsivän vanhustyön työntekijät panostavat luottamuksellisen suhteen luomiseen apua tarvitsevaan ihmiseen. Heidän lähtökohtansa on kuunnella ja selvittää mitä ihminen itse kokee tarvitsevansa ja millaisesta avusta tai tuesta olisi hyötyä. Etsivän vanhustyön työntekijä auttaa muotoilemaan ja sanoittamaan avun tarpeet, ottamaan yhteyttä palveluihin ja toimii tukena avun piiriin hakeutumisessa. Tämä voi tarkoittaa niin yksinkertaisia, mutta ratkaisevan suuria asioita. Työntekijä voi lähteä mukaan harrastuspiiriin ensimmäisellä kerralla ja auttaa ylittämään kynnyksen tai auttaa löytämään vapaaehtoisesta ystävätoiminnasta sosiaalisen kontaktin.
Oppia etsivän vanhustyön menetelmistä
Tutkijana en voi olla miettimättä, miksei julkisella sektorilla ole nykyistä parempia mahdollisuuksia kohdata ihmisiä kiireettömästi ja tukea heitä palvelujen piiriin pääsemisessä. Onko eri palvelujen vastuualueiden ja rajausten oltava niin tiukkoja? Ja eikö olisi kannattavampaa antaa pienempääkin apua ja myös psykososiaalista tukea, jos itsenäistä arkea ja hyvinvointia voidaan niin pienellä avulla tukea?
Etsivän vanhustyön ammattilaisilla on myös erityistä osaamista ja työmenetelmiä, joita tarvitaan kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien ikääntyneiden ihmisten kohtaamiseen ja auttamiseen. He tekevät arvokasta ja ainutlaatuista työtä syvästä, pitkään jatkuneesta yksinäisyydestä tai ulkopuolisuudesta kärsivien ikääntyneiden ihmisten auttamiseksi. Luottamuksen rakentaminen voi olla hidasta ja vaativaa, jos ongelmat ovat jatkuneet vuosia, jopa vuosikymmeniä. Nopeita ratkaisuja ei näissä tilanteissa ole, vaan luottamus pitää rakentaa ja palvelujen piiriin hankkiutua vähitellen.
On kuitenkin myös yksinkertaisempia tilanteita ja niitä ikääntyneitä ihmisiä, joita voitaisiin auttaa jo olemassa olevilla palveluilla. Lähtökohdaksi pitäisi ottaa ihmisten auttaminen eikä palveluntuottajien tiukkarajaiset määritelmät siitä, millaisiin tarpeisiin voidaan vastata.
Voisivatko uudet hyvinvointialueet tavoittaa paremmin kaikki avun tarvitsijat?
Sote-uudistuksen myötä luotavien hyvinvointialueiden olisi mahdollista miettiä iäkkäiden ihmisten palveluja ja avun riittämättömyyttä laajemmin. Kolmannella sektorilla on todella tärkeitä palveluja ja osaamista erityisesti heikoimmassa asemassa olevien ihmisryhmien tukemiseksi. Toivottavasti nämä tullaan ottamaan tiiviisti osaksi paikallisia palvelukokonaisuuksia ja kenties toimintatavoista voidaan ottaa mallia myös julkisissa palveluissa.
Sote-uudistuksen suunnitelmissa on esitetty, että kotihoidon resurssien riittävyyttä kehitetään erillisessä hankkeessa (https://soteuudistus.fi/iakkaiden-palvelut). Tällä hetkellä kotihoito ei tavoita kaikkia apua tarvitsevia tai pysty vastaamaan avuntarpeisiin riittävästi: reilu kolmannes niistä 55 vuotta täyttäneistä, jotka olisivat tarvinneet kotihoitopalveluita, eivät ole saaneet palveluja tai ne eivät olleet riittäviä.[2]
Etsivä vanhustyö pystyy osaltaan tavoittamaan niitä ihmisiä, jotka jäävät ilman tarvitsemaansa apua sekä niitä, jotka ovat kenties kokonaan syrjässä palvelujen lisäksi myös sosiaalisesti. Sote-uudistus tarjoaa hyvän tilaisuuden ajatella palvelujärjestelmää ja sen tavoitteita uudestaan.
Kun iäkkäät ihmiset saavat tarvitsemaansa apua ja kokevat tulevansa kuulluiksi omissa asioissaan, säästyy pitkällä aikavälillä myös resursseja. On kaikkien kannalta hyvä, että avun ja palvelujen piiriin pääsevät ne, jotka tarvitsevat tukea. Pienellä avulla voidaan ehkäistä tai siirtää isompia avun tarpeita. Kokemus siitä, että tulee kuulluksi ja huomioiduksi, saa ihmiset myös ottamaan vastaan apua ja ehkä käyttämään omia voimavarojaan mahdollisuuksien mukaan. Kenties kotihoidon resurssien riittävyyttä kehitettäessä voidaan kehittää myös aitoa asiakaslähtöisyyttä iäkkäiden palveluihin.
Lina Van Aerschot, yliopistotutkija, VTT, Dos. Jyväskylän yliopisto, hoivan ja ikääntymisen tutkimuksen huippuyksikkö.
Lähteet:
[1] Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista
[2] Sotkanet.fi, Vanhusten kotihoitopalveluita riittämättömästi saaneiden osuus, (%) tarvinneista, 2020