Maria Heiskanen
22.12.2017
Sosiaalipolitiikan näkökulmasta rahapelaaminen on pitkään tarkoittanut rahoitusinstrumenttia hyvinvointivaltion järjestelmiä täydentävälle kolmannelle sektorille. Vähemmän on keskusteltu siitä, mistä rahat ovat peräisin. Uusien THL:n tutkimusten mukaan rahapelikulutus on Suomessakin hyvin vinoutunutta: viisi prosenttia kuluttaa puolet pelaamiseen käytetystä rahasta. Lisäksi moni suurkuluttajista on sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, jossa he saattaisivat tarvita pelirahoilla tuettujen järjestöjen apua.
Rahapeliongelma voi kuitenkin kohdata ketä tahansa. Ongelmapelaaminen on määritelmien mukaan liiallista rahan- ja ajankäyttöä pelaamiseen, josta aiheutuu terveydellisiä, sosiaalisia ja taloudellisia haittoja. Ongelma ymmärretään etenkin kansainvälisesti mielenterveysongelmana, jonka hoitosuosituksena on kognitiivis-behavioraalinen terapia. Rahapelaamiseen kuitenkin tarvitaan rahaa, ja siksi pelaajien taloudellinen tilanne on merkityksellinen sekä ongelmien muodostumisessa että niistä selviämisessä. Vaikka raha pelin sisällä menettää ulkomaailman arvonsa, ovat häviöt pelissä myös häviöitä arjessa.
Häviöiden jahtaaminen, pelaamaan palaaminen aiempien tappioiden kattamiseksi, on yksi rahapeliongelman diagnostisista kriteereistä. Harvemmin kuitenkaan kiinnitetään huomiota siihen, mitä pelikertojen välillä tapahtuu: mistä rahat häviöiden jahtaamiseen saadaan? Väitöstutkimuksessani rahapeliongelmia kokeneet pelaajat kertoivat, että pakonomaisuus kohdistui pelaamisen lisäksi myös rahan hankkimiseen. Kun pelaamiseen kuluu yhä enemmän rahaa, aiheutuu siitä puutteita muilla elämänalueilla. Näitä paikkaamaan keksitään erilaisia keinoja saada lisää rahaa. Usein rahaa lainataan, mutta sitä saatetaan myös esimerkiksi varastaa tai kerjätä. Keinot saada lisää rahaa saattavat olla hyvin haavoittavia niin pelaajalle kuin tämän perheelle. Mahdolliset keinot ovat myös sidoksissa pelaajan työtilanteeseen ja toimeentulon tasoon.
Työtilanteet ja toimeentulo liittyvät myös taloudelliseen toipumiseen rahapeliongelmasta. Terapiatyöskentely on tärkeää pelikäyttäytymisen muuttamiseksi, mutta pelaajat ja näiden läheiset saattavat tarvita tukea myös talousvaikeuksien selvittämisessä. Etenkin vaikeissa tilanteissa, joissa esimerkiksi perheen asuminen on uhattuna, olisi syytä tehdä yhteistyötä yli palvelurajojen. Perheissä saatetaan myös tehdä ratkaisuja rahankäytön vastuun siirtämisestä pois pelaajalta. Näissä tilanteissa ulkopuolinen tuki voi olla tarpeen.
Rahapeliongelmien ehkäisyn ja hoidon asettaminen laajempaan kehykseen esimerkiksi taloudellisen kyvykkyyden näkökulmasta saattaisi edistää rahapeliongelmien vähentämistä. Taloudellinen kyvykkyys tarkoittaa sekä talousosaamista että mahdollisuuksia toimia sen mukaisesti. Kuten kaikilla, myös rahapeliongelmia kokeneilla on kullakin omanlaisensa ymmärrys rahasta, jota pelaaminen usein sekoittaa.
Sosiaalipolitiikalla vastataan sosiaalisiin riskeihin. Rahapelijärjestelmäämme tulisi tarkastella kriittisesti oikeudenmukaisuuden ja eettisen kestävyyden näkökulmista. Oma tai toisen rahapeliongelma koskettaa jopa viidennestä suomalaisista, eikä rahapeliongelman kokemusta arjessa tule typistää yksilön kontrollin menetykseksi. Tarvitaan laaja-alaista ymmärrystä myös taloudellisesta ulottuvuudesta, jotta rahapeliongelmaan voidaan etsiä vastauksia yhdessä.
Väitöskirjan yhteenveto-osuus luettavissa eThesis-palvelussa.
VTM (väit.) Maria Heiskanen työskentelee tutkijana Peliklinikalla Helsingissä.