Oikeudenmukainen eläkejärjestelmä, tulontasaus ja luottamus

Jyri Liukko
23.1.2017

Voisiko Suomen eläkejärjestelmä olla nykyistä oikeudenmukaisempi? Tämä kysymys on ollut paljon esillä julkisessa keskustelussa. Kysymykseen vastaaminen on saanut uusia eväitä viimeaikaisista tutkimuksista, joissa on käsitelty esimerkiksi eläkejärjestelmään liittyviä sosioekonomisia ja sukupuolten välisiä eroja sekä eläkeläisten toimeentuloa yleisemmin.

Oikeudenmukaisuuden kokemusten on todettu olevan yhteydessä yleiseen luottamukseen yhteiskunnassa. Epäoikeudenmukaisuuden ja eriarvoisuuden kokemukset näyttävät heikentävän luottamusta myös eläketurvaan. Huomionarvoista on lisäksi se, että vuosina 2011 ja 2014 tehdyissä kyselytutkimuksissa vain noin kolmasosa oli samaa mieltä väitteen ”eläkejärjestelmä on oikeudenmukainen” kanssa.

Taloussanomien toimittaja Teemu Muhonen sekä toimittaja ja käsikirjoittaja Jari Hanska siirsivät eläkejärjestelmän oikeudenmukaisuudesta käytävän keskustelun aivan uudelle raiteelle syksyllä julkaistulla kirjallaan Eläketurma (2016). Kirjan keskeinen teema on sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus.

Teos on kriittinen ja ajatuksia herättävä puheenvuoro paitsi eläkejärjestelmän myös koko suomalaisen hyvinvointijärjestelmän tulevaisuudesta, ja siksi suositeltavaa luettavaa laajemminkin kuin eläkejärjestelmästä kiinnostuneille. Kirjassa ehdotetaan enemmän ja vähemmän realistisia ideoita eläkejärjestelmän uudistamisen pohjaksi, mutta mikä tärkeintä, ehdotukset saavat ajatukset laukkaamaan. Kirja onkin mainio ponnahduslauta oikeudenmukaisuuskysymysten laajempaan pohdintaan.

Tulonjako sukupolvien välillä ja sisällä

Otetaan ensin sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus. Suuret ikäluokat ovat monessa suhteessa voittajia, myös työeläkejärjestelmässä. Muhonen ja Hanska kysyvätkin huolestuneeseen sävyyn, kuinka kauan nuoret suostuvat maksumiehiksi. Jos vastausta etsitään kyselytutkimuksista, vuonna 2014 noin kaksi kolmasosaa alle 35-vuotiaista oli samaa mieltä väitteestä, että ”nuoremmat sukupolvet joutuvat liiaksi eläkkeiden maksumiehiksi”.

Nuorten kriittiset mielipiteet kumpuavat muun muassa päätöksistä, joissa vanhuuseläkeiän alarajan korottaminen ja elinaikakertoimen kuukausieläkettä pienentävä vaikutus tehtiin niin, että heikennykset eivät vaikuta suurten ikäluokkien eläkkeisiin. 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet ovat myös maksaneet selkeästi pienempiä eläkemaksuja suhteessa saamiinsa eläkkeisiin kuin nuoremmat sukupolvet.

Sukupolvien välisten maksujen ja etuuksien epäsuhdan korostamisessa unohtuu kuitenkin muutama olennainen seikka. Työeläkejärjestelmää ei ole tarkoituksella rakennettu niin, että nuoremmat sukupolvet joutuvat maksamaan huomattavasti korkeampia maksuja kuin edeltäjänsä. Sukupolvet ovat joutuneet eri asemaan monen eri tekijän vaikutuksesta, joita ei ole osattu ennustaa. Keskeisimpiä ovat talouskehitys ja elinajanodotteen nopea kohoaminen yhdistettynä eri ikäluokkien kokoeroihin.

Eläkejärjestelmä perustuu sukupolvien väliseen solidaarisuuteen: seuraavat sukupolvet maksavat aina edellisten sukupolvien eläkkeet, koska suurin osa työeläkkeistä rahoitetaan saman vuoden eläkemaksuista. Eläkemaksuja ei siis makseta ”itselle” muuten kuin ehkä ajatuksen tasolla.

Sukupolvien välistä vastakkainasettelua kärjistää myös se, että nykyisten eläkeläisten saamat työeläkkeet ovat ainoa sosiaaliturvan osa, josta ei käytännössä voida leikata vaikeassakaan taloustilanteessa muuten kuin indeksikorotuksista tinkimällä. Tämä johtuu siitä, että karttuneisiin eläkkeisiin sovelletaan perustuslain omaisuudensuojaa. Kun väestön ikääntyessä hyvinvointivaltion rahoituspaineita yritetään lieventää, lähes ainoa vaihtoehto on kohdistaa leikkaukset kaikkeen muuhun sosiaaliturvaan kuin nykyeläkeläisten työeläkkeisiin – mukaan lukien tulevat eläkkeet.

Entä sitten oikeudenmukaisuus sukupolvien sisällä? Nykyisessä eläkejärjestelmässä on käytössä joitakin keinoja, jotka tasaavat sukupolvien sisäistä tulonjakoa. Näistä tärkeimpiä ovat kansan- ja takuueläke sekä työkyvyttömyyseläke, jotka tasaavat tuloja erityisesti sosioekonomisten ryhmien välillä. Lisäksi työeläkejärjestelmään sisältyy lievempiä tulontasauksen elementtejä, esimerkiksi eläkkeen karttuminen opiskelun, vanhempainvapaan tai työttömyyden ajalta.

Kiistely kohdistuu siihen, ovatko nämä tulontasauksen keinot riittäviä. Esimerkiksi kyselytutkimuksissa on tuotu esiin näkemyksiä, että pienipalkkaisille pitäisi kertyä suhteessa palkkaan suurempi eläke kuin parempituloisille.

Sellaisistakin keinoista on keskusteltu, joilla on sekä sukupolvien sisäisiä että niiden välisiä tulonjakovaikutuksia. Yksi kiinnostava esimerkki on Muhosen ja Hanskan esiin kaivama ”indeksijarru”, jota käsiteltiin Etlan julkaisemassa kirjassa Hyvinvointivaltion rahoitus 10 vuotta sitten. Ajatus indeksijarrusta on ollut kadoksissa viimeaikaisesta keskustelusta. Sen sijaan on väitelty siitä, voidaanko työeläkeindeksejä parantaa.

Indeksijarru viittaa siihen, että eläkemaksujen nousua hillittäisiin leikkaamalla kertyneisiin ja maksussa oleviin työeläkkeisiin vaikuttavia indeksikorotuksia. Näin vanhemmat ikäluokat kantaisivat nykyistä suuremman riskin oletettua heikommasta talouskehityksestä. Järjestely suosisi eniten nuorimpia sukupolvia, kun taas suurimpia häviäjiä olisivat suurituloiset eläkeläiset. Heillä prosentuaalisten korotusten pieneneminen tuntuisi euroissa laskettuna eniten. Lisäksi työeläkeindeksin leikkaaminen ei heikentäisi kaikkein pienituloisimpien asemaa, toisin kuin nykyisen hallituksen päätös leikata moniin perusturvaetuuksiin vaikuttavaa kansaneläkeindeksiä. Indeksijarru voi periaatteessa olla myös progressiivinen eli pienituloisia suosiva.

Työeläkejärjestelmän tulonjakoa on mahdollista tasata myös kiristämällä eläkkeiden verotusta ja sen progressiota. Vuonna 2013 suurimpien eläkkeiden verotusta kiristettiinkin siten, että yli 3750 euroa ylittävältä eläkkeen osalta veroprosenttia nostettiin kuusi prosenttiyksikköä. Verotus on periaatteessa yksinkertainen keino vaikuttaa tulonjakoon, mutta eläkkeiden verotuksen lisäkiristäminen ei tunnu poliittisesti kovin realistiselta vaihtoehdolta maassa, jossa kolmannes äänioikeutetuista on eläkeläisiä. Kuvaavaa on, että suurituloisten palkansaajien veronkiristystä kutsuttiin solidaarisuusveroksi, mutta eläketulojen uusi solidaarisuuselementti sai nimen ”raippavero”.

Muhonen ja Hanska eivät kuitenkaan tyydy indeksijarruun tai poliittisille tuulille alttiiseen verotukseen, vaan ehdottavat radikaalimpaa tapaa tasata eläketuloja. Tämä ei ole eläkekatto, jonka ongelmia he tuovat perustellusti esiin, vaan prosentuaalinen progressiivinen leikkuri. Ajatus on nykytilanteessa melko epärealistinen, mutta ajatuksia herättävänä ideana tutustumisen arvoinen.

Hollannissa tuulee

On myös ehdotuksia, joista Suomessa ei ole kovin paljon keskusteltu. Sellainen on esimerkiksi Hollannissa suunnitteilla oleva malli, jossa ideana on se, että nuorena tehdystä työstä kertyisi eläkettä hieman suuremmalla prosentilla kuin vanhempana tehdystä työstä. Hanketta on perusteltu sukupolvien välisellä oikeudenmukaisuudella ja tavoitteella säilyttää nuorten ikäluokkien tuki eläkejärjestelmälle. Matemaattisena perusteluna on ollut se, että nuorena maksetut eläkemaksut ehtivät tuottaa ajan kuluessa suuremman tuoton kuin vanhempien työntekijöiden maksut, minkä vuoksi nuorten maksut ovat tavallaan ”arvokkaampia”.

Tällainen eläkkeen karttumistapa tasaisi nykyistä sukupolvien välistä epätasapainoa eli Suomen tapauksessa sitä, että nuoret ikäluokat maksavat huomattavasti korkeampia eläkemaksuja kuin edeltävät ikäluokat. Toisaalta tämä sukupolvien välinen ero tulee tasoittumaan seuraavina vuosikymmeninä joka tapauksessa sen jälkeen, kun pieniä eläkemaksuja maksaneet sukupolvet poistuvat eläkeläisten joukosta. Kaiken kaikkiaan eläkejärjestelmien sukupolvivaikutuksia ei ole helppoa korjailla jälkikäteen.

Kiinnostavinta tässä mallissa onkin se, että nuorten korkeampi karttumaprosentti tasaisi eläketuloja myös sukupolvien sisällä eri sosioekonomisten ryhmien välillä. Esimerkiksi duunariammateissa olevien asema paranisi, koska he aloittavat työnteon korkeammin koulutettuja nuorempina, ja heidän palkkansa on jo vakiintuneemmalla tasolla siinä vaiheessa kun korkeakouluja käyvät vasta opiskelevat.

Hollannin aloitteelle on kuitenkin esitetty myös useita vasta-argumentteja. Häviäjiä saattaisivat olla esimerkiksi nuoret usean lapsen äidit, joiden työnteon aloittaminen viivästyy aikaisen perheenperustamisen vuoksi.

Lisäksi ehdotettu malli korostaa tiukempaa maksujen ja etuuksien vastaavuutta, mikä heikentää sitä yleistä periaatetta, että eläkevakuutuksessa on pohjimmiltaan kyse kollektiivisuudesta ja solidaarisuudesta (Liukko 2013), toisin sanoen eri väestöryhmien ja yksilöiden välisestä riskin jakamisesta pitkän iän, työkyvyttömyyden tai perheenhuoltajan kuoleman varalle.

Lakisääteinen eläketurva ei Suomessa ole yksilöllistä säästämistä vaan sosiaaliturvaa. Siksi eläketurvan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulontasauksesta on syytä keskustella entistä enemmän ja mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti. Tämän voisi kuvitella myös lisäävän alavireistä luottamusta eläkejärjestelmään ja sen tulevaisuuteen.


VTT Jyri Liukko työskentelee erikoistutkijana Eläketurvakeskuksen tutkimusosastolla.


Kirjallisuus

Liukko, Jyri (2013) Solidaarisuuskone. Elämän vakuuttaminen ja vastuuajattelun muutos. Helsinki: Gaudeamus.

Muhonen, Teemu & Hanska, Jari (2016) Eläketurma. Miksi Suomeen tarvitaan uusi sukupolvisopimus. Tampere: Vastapaino.