Jaakko Harkko
21.06.2018
Valtaosa suomalaisista nuorista integroituu työmarkkinoille melko kitkattomasti. Kaksi vuotta sitten julkaistussa tutkimuksemme havaitsimme, että 26-vuoden iässä kaikista nuorista aikuisista hieman yli 70 prosenttia oli siirtynyt työelämään. Kuitenkin korkeintaan perusasteen suorittaneilla, joita jatkossa kutsun matalasti koulutetuiksi, vastaavat osuudet olivat miehillä 55 ja naisilla 41 prosenttia. Matala koulutustaso on suoraan yhteydessä myöhempään työn ja koulutuksen ulkopuolisuuteen myös silloin, kun vakioidaan tilastollisesti laaja kirjo sairaus- tai työkyvyttömyysetuuksien tai sijaishuollon kaltaisia tekijöitä. Ilmeinen sosiaalipolitiikkaa koskeva johtopäätös on, että kouluttautumista on tuettava paljon nykyistä enemmän. Panokset tulisi kohdentaa siten, että vähintään ammatillisen koulutuksen suorittaneiden osuus kasvaa yleisesti, mutta koulutukseen tulee kiinnittää huomiota etenkin tunnettujen riskiryhmien kohdalla.
Koulutuksen yhteyttä on viime vuosikymmeninä tutkittu melko runsaasti kvantitatiivisilla väestötason aineistoilla, joiden avulla on voitu saavuttaa luotettavaa tietoa kouluttautumisen merkityksestä eriarvoistumista luovana mekanismina. Koulutuksen merkitys voidaan havaita jo siinä, että nykyisin nuorisotyöttömyyttä useammin ollaan huolissaan NEET-nuorista eli työn tai koulutuksen ulkopuolisista. Tässä Sosiaalipoliittisen yhdistyksen blogissa tarkoitukseni on esittää eräitä huomioita, jotka ovat askarruttaneet minua nuorten ja nuorten aikuisten koulutus- ja työmarkkinasiirtymiä, ja niihin liittyvää palvelujärjestelmää tutkiessani.
Onko kouluttamattomuus sosiaalinen riski?
Ensimmäinen huomio koskee sitä, miten dramaattisesti käsitys sosiaalisista riskeistä on muuttunut. Koulutus on yhteydessä sosiaalipolitiikkaan ja sosiaalisten riskien jakoon sosiaalivakuutuksen kautta – mutta epäsuorasti. Sosiaalipolitiikan keskiöön on noussut sosiaalivakuutuksen rinnalle kysymys siitä, kuinka voimme vaikuttaa työttömyyden tai työkyvyttömyyden kaltaisten riskitapahtumien todennäköisyyteen. Sosiaalisiin riskitapahtumiin liittyvä tilapäinen tulonmenetys on vakuutettavissa. Sen sijaan tulonmenetyksen aiheuttavan riskitapahtuman todennäköisyyteen vaikuttaminen vaatii olennaisesti monitahoisempaa riskien hallinnan strategiaa. Sosiaalipolitiikan kannalta “uusien sosiaalisten riskien” uutuus on osittain siinä, että moninaiset ja eritasoiset seikat vaikuttavat samanaikaisesti yksilöiden elämänkulkuihin. Esimerkiksi koulutuksen lisäksi nuorten mielenterveysongelmat ovat viime vuosina olleet esillä tärkeänä teemana. Vaikka käsitys
sosiaalisista riskeistä on muuttunut, on vaikea löytää sosiaalivakuutuksen kaltaista erilaisia riskejä kattavaa viitekehystä. Erilaiset tuet ja palvelut on suunniteltu vastaamaan erilaisiin elämäntilanteiden haasteeseen. Yksi sosiaalipolitiikan iso kysymys onkin siinä, miten erilaisiin elämäntilainteisiin vastaaminen voidaan mielekkäästi käsitteellistää riskien jakamisena.
Uudet riskit ja monialainen yhteistyö Käytäntölähtöisenä tutkimusalana sosiaalipolitiikan tutkimustehtävä on yksilöidä toteutettavissa olevia muutoksia olemassa oleviin toimintakäytänteisiin. Toinen huomioni jatkaa mainitun matalan koulutustason omaavien nuorten esimerkin parissa. Koulutus näyttäytyi tutkimuksessamme suoraan myöhempään työn ja koulutuksen ulkopuolisuuteen vaikuttavana tekijänä. Kuitenkin samalla voitiin havaita, että vähäistä merkittävämpi osa matalan koulutustason vaikutuksesta työn ja koulutuksen ulkopuolisuuteen johtuu erilaisten riskitekijöiden kasaantumisesta. Koulutuksella on suoria vaikutuksia, mutta se on samalla koulutushistoriaan liittyvien vaikeuksien ”summamuuttuja”, ja lisäksi sosiaaliseen asemaan liittyvän eriarvoisuuden indikaattori. Vaikka koulutus on itsessään merkityksellinen tekijä myöhempien elämän vaiheiden kannalta, matalaa koulutustasoa koskeva havainto ei yksin riitä paikantamaan tarvittavia toimenpiteitä. Hieman kulunutta kielikuvaa käyttäen, matalan koulutustason ongelma on elefantti, joka pitää syödä palanen kerrallaan.
Toimenpiteiden ajoittamisen kannalta oppilaitos ja oppilaitosyhteisö ovat lähtökohtaisesti tärkeitä toimintaympäristöjä. Väestötason tutkimuksissa käytetty matalaa koulutustasoa kuvaava muuttuja voi indikoida opiskeluvaikeuksia tai opintojen keskeyttämistä. Tällöin vaaditut toimenpiteet voidaan mieltää opintojen loppuun saattamisen tukemiseksi ja keskeyttämisen ehkäisemiseksi. Kyseiset haasteet liittyvät usein nuorten kokemiin mielenterveyden ongelmiin. Tällöin keskiössä on opiskelukyvyn kokonaisvaltainen tukeminen, mukaan lukien opiskeluvaikeuksien tunnistaminen, opiskelutaitojen tukeminen ja mielenterveyskuntoutuksen integrointi osaksi saatujen palveluiden kokonaisuutta. Tällöin saatetaan puhua tukitarpeesta, johon tarvitaan myös oppilaitoksen ulkopuolisten toimijoiden palveluita. Ajankohtaisena esimerkkinä voidaan mainita Kelan rahoittama OPI-kuntoutus, jossa pyritään integroimaan mielenterveyskuntoutus osaksi nuorten ammatillisia opintoja siten, että nuoret voivat osallistua opintoihin. Tavoitteena on toimintakyvyn paranemisen ohella opintojen keskeyttämisen vähentäminen. Hallinnonrajat ylittävät palvelukokonaisuudet eivät synny itsestään, vaan vaativat eri toimijoiden strategista sitoutumista, toimintojen yhteensovittamista tukevia johtamisjärjestelmiä ja resursseja paikallistason toimintaan. Vaikka elefantti syödään viipaleina, viipaleet eivät aina ole hallinnonalakohtaisia ”koulutus-”, ”terveys-” tai ”kuntoutusviipaleita”.
Milloin tulisi puuttua?
Kolmas huomio on, että tunnistettu ongelma vaikeuksissa suorittaa loppuun toisen asteen opinnot pitää sisällään koko joukon eri ajankohtiin sijoittuvia ”interventiopisteitä”. Mainitun koulutuksen keskeyttämisen lisäksi ongelmia on saattanut esiintyä koulutukseen siirtymisvaiheessa, jolloin ongelmaan voidaan yrittää puuttua esimerkiksi etsivän nuorisotyön keinoin. Jo tätä ennen on voitu onnistua tai olla onnistumatta perheen tukemisessa. Lisäksi työelämään siirtymistä tukevat erityispalvelut ansaitsevat erityishuomiota. Kuluneella vuosikymmenellä Suomessa on kehitetty nuorisotakuun ja monialaisten yhteispalveluiden kaltaisia eri palveluita yhteen sovittavia konsepteja. Vasta myöhemmät analyysit tulevat paljastamaan, millä tavoin näihin palveluihin sijoitetut voimavarat saatu muunnettua kestäviksi työuriksi. IPS-mallia (Individual Placement and Support) koskevan kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden perusteella työhönvalmennuspalvelun integrointi psykiatriseen hoitoprosessiin on yksi Suomessa melko vähälle huomiolle jäänyt toimintatapa yhden matalasti koulutetun kohderyhmän työllisyyden parantamiseksi. Mainitut toimintamallit kuvastavat sitä, että matalasti koulutetut on keskeinen ”kohderyhmä” perinteiset sektorirajat ylittävälle palveluntarjonnalle. Matalaan koulutustasoon yhteydessä oleviin riskeihin vaikutetaan eri toimijoiden toimesta elämänkulun eri vaiheissa.
Sitä saa mitä tilaa!
Neljäs ja viimeinen huomio koskee ”syrjäytymiskeskustelussa” yleisesti esiintyvää jakoa niihin nuoriin (aikuisiin), jotka ovat suorittaneet toisen asteen tutkinnon ja niihin, joilla suoritettuna korkeintaan perusasteen tutkinto. Kyseisen eron osoittamisen yhteydessä on hyvä olla tietoinen siitä, että kaksijakoisten muuttujien käyttö tutkimuksissa vaikuttaa samalla siihen, mitä julkisessa ja hallinnollisessa keskustelussa pidetään keskustelunarvoisena. Esimerkiksi brittiläinen sosiologi John Goldthorpe on tuonut esille sitä, että koulutuksen muodostama jakolinja ei kulje yksiselitteisesti tietyn koulutuksen suorittaneiden ja muiden välillä. Sosiaaliluokkaan perustuvat eriarvoistumisen mekanismit ovat hienovaraisia, sillä esimerkiksi ylemmistä sosiaaliryhmistä tulevat nuoret aikuiset valikoituvat koulutusryhmien sisällä ammattiasemaltaan korkeammalle. Tämä liittyy Goldthorpen havaintoon siitä, että yhteiskuntaluokkien välinen ylisukupolvinen liikkuvuus on huomattavan vähäistä jopa Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joiden ajatellaan tässä suhteessa olevan verraten edistyksellisiä. Huomion kiinnittäminen tiettyyn jakolinjaan antaa tuloksia tästä jakolinjasta.
Sosiaalipolitiikan uusi rooli
Ajatus nuoriin (ja miksei vanhempiinkin) investoimisesta ei ole uusi. ”Uuden sosiaalipolitiikan” keskiössä on elämäntilanteiden yksilöllisyyden aiempaa parempi huomioiminen. Yhteenvetona voidaan todeta, että samalla kun ”uusia sosiaalisia riskejä” koskeva tutkimus tuo tietoa sosiaalisen riskinhallinnan monimutkaistumisesta, se avaa näkökulman siihen, että sosiaalisen eriytymisen rakenteet eivät ole vielä vakiintuneet varhaisessa aikuisuudessa. Toisin sanoen sosiaalipolitiikan tehtävänä on löytää strategioita, jossa ”kuratiiviset” ja ”ennaltaehkäisevät” lähestymistavat yhdistyvät samaan sosiaalisten riskien hallinnan viitekehykseen. Varhaisen aikuisuuden aikana esiintyvät siirtymät ja kehityskulut ansaitsevat nykyistä enemmän huomiota. Tässä tehtävässä sosiaalisen investoinnin käsite voi nähdäkseni toimia viitekehyksenä, joka mahdollistaa aikuisuuteen siirtymiseen liittyvien moninaisten palvelutarpeiden ymmärtämisen yhtenäisenä kokonaisuutena sekä väestötasolla että erilaisten huono-osaisten ryhmien osalta.
Lähde:
Harkko J, Lehikoinen T, Lehto S, Ala-Kauhaluoma M. Onko osa nuorista vaarassa syrjäytyä pysyvästi? Nuorten syrjäytymisriskit ja aikuisuuteen siirtymistä tukeva palvelujärjestelmä. Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 144, 2016. 152 s. ISBN 978-952-284-009-7 (nid.), 978-952-284-010-3 (pdf).
Jaakko Harkko
VTM, Tutkija, Valtiotieteellinen tdk, Helsingin yliopisto