Raija Julkunen: Miten sosiaalipolitiikasta tuli työn(teon) politiikkaa

Raija Julkusen puheenvuoro Sosiaalipolitiikan tulevaisuus? -seminaarissa 9.11. Seminaari oli yllätysjuhlaseminaari Juho Saaren 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.


Miten sosiaalipolitiikasta tuli työn(teon) politiikkaa

Kun annoin tuon otsikon, niin ajattelin kuin työ olisi ollut sosiaalipolitiikan opin sivuraiteella, ja viime aikoina noussut yhteiskunnallisen keskustelun ja hyvinvointivaltion reformin polttopisteeseen aina siinä määriin, että työnteosta on tullut tämän ajan sosiaalinen kysymys. Mutta tuo perspektiivi sivuraiteesta on kovin lyhyt. Itse asiassa sosiaalipolitiikka on alunalkaen ollut työn tai työväenkysymyksen politiikkaa, kuten vaikkapa Eräsaaren ja Rahkosen Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan osoittaa. Tematiikkana ei kuitenkaan ollut työnteko sinänsä vaan työn ja pääoman ristiriita. Voi siis nähdä näin: työn ja pääoman ristiriidasta on mutkien ja vaiheiden kautta siirrytty yhä pelkistetympään kysymykseen työnteosta, työn ja toimeentulon suhteesta.

Vielä Eino Kuusen yli tuhatsivuisesta Sosiaalipolitiikka -teoksessa (1931) pääosassa olivat työ- ja työehtosopimukset, liittoutuminen, työtaistelut, työrauha, työn vaarat, työsuojelu, ammattientarkastus, työttömyyden vastustaminen ja työnvälitys – sittemmin vakiintunein käsittein industrial relations. Tässä traditiossa mietittiin, tokko vaivais- ja köyhäinhoito kuuluu lainkaan sosiaalipolitiikan käsitteen piiriin.

Heikki Waris oli Suomessa se käänne, jolloin puhe pääoman ja työn ristiriidasta ja työväenluokan suojelusta väistyi ja tilalle tuli työpolitiikka. Wariksen suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka-kirjassa työpolitiikka saa kuitenkin runsaasti huomiota. Mutta jatkossa on mahdollista kirjoittaa ”Suomalaista sosiaalipolitiikkaa” ilman että käsitellään vanhaa ydintä. Jos pääosassa on työ, kuten Pertti Koistisen oppikirjassa, otsikko onkin työpolitiikka eikä sosiaalipolitiikka.

Työ on tottakai pysynyt (yhteiskunta) politiikan asialistoilla, eri vuosikymmenillä vaihtuvin painopistein. Sodan jälkeen (Suomessa) juurrutettiin työehtosopimusten käyttö: 1960-lukua voi pitää sopimusyhteiskunnan ja tulopolitiikan läpimurtona; 1970-luku oli työsuojelun vuosikymmen; 1980-luvulla kysymyksenasettelut siirtyivät kohti kansainvälistymistä, kilpailukykyä, rakennemuutosta ja tietotekniikkaa sekä työn organisoinnin joustavuutta ja modernisointia. Samalla 80-luvun jälkipuoli oli myös työttömien turvan ja oikeuksien laajentamisen aikaa.

1990-luku oli tunnetusti kaksijakoinen: ensin dramaattinen työttömyyden kasvu ja se, mitä olen kutsunut sosiaalipolitiikan suunnanmuutokseksi: leikkaus-, kannustin- ja aktivointipolitiikan läpimurto, pyrkimys työllistämis- ja työllistymiskynnysten madaltamiseen, sitten Nokia-vetoinen nousu sekä tietotyön ja tietoyhteiskunnan diskurssin esiinmarssi. Samaan aikaan pinnalle nousi koko se kirjo, jonka Juha Siltala tiivisti kirjaansa Työn huonontumisen lyhyt historia (2004). Työn politiikassa periodi oli työelämän ohjelmien aikaa: toisiaan seurasivat ensimmäinen tasa-arvo-ohjelmat, kehittämisohjelmat ja Tykes. Työ oli menettänyt viattomuutensa, siitä oli tullut jotain, jota tuli tarkkailla, luoda ja kehittää.

Työttömyyden torjunnasta kaikkien työllistettävyyteen

Samalla, koko tuon ajan työväenkysymyksestä 2010-luvulle yksi kysymys on pysynyt mukana ja ajoittain etualalla: se on työttömyys, joka myöhemmin on muuntunut pikemmin kysymykseksi työllisyydestä. Työllisyys ja työttömyys seisovat talous- ja sosiaalipolitiikan, korostuneesti rahapolitiikan tontilla. Suomi ei koskaan ollut erityisen keynesiläinen, vaan Suomen Pankin vahvalla otteella on pitkä perintö. Sitä voi havainnollistaa tunnetulla episodilla eli Kekkosen hätähallituksella (1975).

70-luvun alussa Suomessa oli korkeasuhdanne ja työttömyys painui alle 2 prosentin. Raha- ja finanssipolitiikkaa jouduttiin kiristämään ulkoisen epätasapainon ja valuuttavarannon hupenemisen vuoksi ja työttömyys nousi 4 prosenttiin. Tässä tilanteessa Kekkonen runnoi kansallisen hätätilan hallituksen ”työllisyyden varjelemiseksi”. Hallituksen laajan pohjan ja ministerien julkisen sitoutumisen työllisyystavoitteeseen piti taata se, että jos hallitus joutuisi ”napit vastakkain” Suomen Pankin kireämmän politiikan kanssa, hallitus voittaisi. Mutta vaihtotaseongelma jatkui, politiikkaa kiristettiin edelleen ja työttömyys nousi v 1978 silloin ennenkuulumattomaan 8 prosenttiin. Samantapainen kuvio toistui sitten v:n 1990 lamassa, jolloin vahvan ja vakaan markan politiikka jyräsi työttömyyden.

Toisen maailmansodan ja 1930-luvun laman opetusten jälkeen täystyöllisyys ”vapaissa maissa” omaksuttiin myös poliittiseksi tavoitteeksi. Se myös vallitsi useimmissa teollisuusmaissa, USA jonkinasteisena poikkeuksena. On kuitenkin syytä muistaa, että se tarkoitti miehiä. Naimisissa olevien naisten paikka oli kotityössä. Naisia ei Suomessakaan hyväksytty työttömyyskortistoihin, tuskin muualla sen enempää. Aika kuitenkin vaihtui – miten ja miksi, sille ei tässä ole tilaa – ja työttömyys lähti kasvuun. Esimerkiksi EU-maissa työttömyys kasvoi 70-luvun alun parista prosentista kymmenessä vuodessa n. 10 prosenttiin samalla kun, vastoin vallinnutta taloussoppia, inflaatio laukkasi. Manner-Euroopassa vallitsi sellainen, mitä reformikirjallisuudessa kutsutaan welfare-without-work syndroomaksi tai umpikujaksi.

Usko keynesiläiseen makrotalouteen ja kysynnän talouteen horjui. Taloustieteessä ja talouspolitiikassa alkoi siirtymä uusklassisiin opinkappaleisiin, monetarismiin, tarjonnan talouteen ja uusliberaaliin paradigmaan – kaikkia käsitteitä on käytetty. Täystyöllisyys (full employment) vaihdettiin ns. NAIRU (non-accelerating inflation rate of unemployment), ei-inflatoriseen tai luonnolliseen työttömyyteen ja rahan arvon vakauteen. Näin työttömyydestä tuli talouspolitiikan muuttuja; jos matala työttömyys uhkasi muita talouspoliittisia hyviä, kuten rahan arvon vakautta tai kansantalouden ulkoista tasapainoa, työttömyys sai kasvaa. Opin mukaan kokonaiskysynnällä ei voida vaikuttaa luonnolliseen työttömyyteen, vaan sitä voidaan alentaa vain ns. rakenteellisilla ja kannustinuudistuksilla, kuten ammattiyhdistysliikkeen vallan rajoittamisella, työehtosopimisen paikallistamisella, vähimmäispalkkojen poistamisella, palkkojen ja työaikojen joustavuudella sekä työttömyysturvan heikentämisellä. Taustalla lymyää myös Sayn laki eli väite, että työttömyys on vapaaehtoista ja johtuu liian korkeista palkoista. Suomessa NAIRU-työttömyys on arvioitu noin kuudeksi prosentiksi.

Muutosta voi kuvata myös niin, että täystyöllisyyden (full employment) tilalle tuli kaikkien työllistettävyys (full employability). Se siirsi painopisteen makrotalouspolitiikasta työetiikkaan sekä yksilöiden aktivointiin, kannustimiin, sanktioihin ja vastuuseen omasta työllistettävyydestä. Katse myös siirtyi työttömyydestä työllisyyteen, työllisyysasteen nostamiseen. Uudessa poliittisessa taloudessa eli globaalissa kilpailutaloudessa korkeasta työllisyydestä tuli yhä tärkeämpi talous- ja sosiaalipoliittinen tavoite. Se merkitsi myös normatiivista ja poliittista muutosta suhteessa naisten eli äitien ansiotyöhön. Manner-Euroopan maat alkoivat ponnistautua ulos welfare-without-work -umpikujasta, ja naisten työllisyys niissä (kuten Saksassa ja Hollannissa) alkoi lähestyä pohjoismaisia lukemia.

Työ- ja työmarkkinareformeista tuli hyvinvointireformien keskeistä sisältöä. Uudella linjalla on ollut erilaisia ohjelmallisia (työlinja, flexicurity, making work pay, aktiiviparadigma) ja tutkijoiden kriittisiä käsitteitä (uusi moraalitalous, työortodoksia, workfare, rekommodifikaatio). Suorastaan ikoninen reformiaalto oli Saksan Hartz- reformi (2002-2005). Punavihreä hallitus otti megaluokan poliittisen riskin ja toteutti reformin läpi massiivisten mielenosoitusten ja protestien. Hallituspuolueet hävisivät seuraavat vaalit, eivät sosiaalidemokraatit ole tähän päivään mennessä pystynyt valtaamaan uudestaan liittokanslerin paikkaa.

1990-luku – ”työn loppu”

Taloustieteen kentällä tapahtui siis opin- ja vallanvaihdos. Yhteiskuntatieteen kentillä käytiin 1980-luvulla kapitalismin, hyvinvointivaltion ja työyhteiskunnan kriisikeskustelut. Saksalaisessa ajattelussa (esim. Habermas) työyhteiskunta (Arbeitsgesellschaft) ja hyvinvointivaltio nähtiin työväenluokan tai palkkatyöväestön utopian kaksina kasvoina. Hannah Arendtin kysymys ”Mitä tapahtuu, jos/kun työyhteiskunnasta loppuu työ?”, viritti laajan keskustelun työyhteiskunnan kriisistä. Vaikka Pohjoismaissa, etenkään Suomessa, ei 80-luvulla vallinnut mitään erityistä kriisiä, niin sekä sosiaalivaltion että työyhteiskunnan kriisikeskustelut käytiin täälläkin.

Merkkipaaluksi monessa mielessä muodostunut Ulrich Beckin Risikogesellschaft ilmestyi vuonna 1986. Siinä Beck esitti teesinsä siitä, miten oli tapahtumassa siirtymä systeemin standardisoimasta täystyöllisyydestä joustavaan, pluraaliin ja riskialttiiseen alityöllisyyteen. Murros- ja kriisidiskurssi ei suinkaan rajoittunut Saksaan. Suomessa paljon huomiota herätti amerikkalaisen Jeremy Rifkinin suomeksikin käännetty teos The End of Work: The Decline of the Global Labor Force and the Dawn of the Post-Market Era (1995).

Maailmasta ei hyödyllinen ja tärkeä tekeminen loppunut, mutta sen organisoituminen markkinoilla tehtäväksi, turvatuksi palkkatyöksi näytti horjuvan. Miksi, mikä saattoi synnyttää tällaisen tunteen? Empiirinen näyttö tuli globaaleista työttömyys- ja työn epätyypillistymisen tilastoista, anglosaksisten yhteiskuntien palkkojen ja sosiaaliturvan eroosiosta eli työväenluokan (miesten) alamäestä. Taustalla oli koko uusi poliittinen talous: pääoman vapaa liikkuvuus, globalisaatioharppaus ja uusi kansainvälinen työnjako eli työn siirtyminen halvemman työn ääreen. Pelättiin myös teknologisesta työttömyyttä, automaation viemiä työpaikkoja ja kasvua ilman työpaikkoja, jobless growth. Ulrich Beckin (1997) poleeminen kirjoitus Kapitalismus ohne Arbeit väitti, että pääoma oli keksinyt reseptin (esimerkiksi finanssioperaatiot), miten tuottaa lisäarvoa ilman työtä.

Työyhteiskunnan käsite oli siis lähinnä saksalainen. Yksinkertaisesti sen voi mieltää täystyöllisyyden ja normalisoidun palkkatyön yhteiskunnan sosiaaliseksi rakenteeksi ja järjestykseksi. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmiset sijoittuvat tiettyihin kategorioihin (palkansaaja, yrittäjä, kotiäiti, eläkeläinen, .. ), joihin liittyy tietty toimeentulon lähde. Palkka/ansiotyöllä on lukuisia funktioita hyvinvointivaltion rahoituspohjasta sosiaaliseen identiteettiin. inkluusioon ja integraatioon saakka. Kun työyhteiskunnasta uhkaa loppua työ, miten sosiaalinen rakenne ja palkkatyön funktiot järjestyvät?

Kävin 1990-luvun puolivälissä läpi työllisyys- ja työyhteiskuntakeskusteluja Työyhteiskunnan tulevaisuus -nimiseen kirjoitukseen (1997). Niistä saattoi paikantaa kolme skenaariota.

1. Egalitaarisen täystyöllisyyden palautus. Egalitaarinen viittasi uskoon, että täystyöllisyys voitiin palauttaa luomatta (amerikkalaiseen tapaan) työssäkäyviä köyhiä ja tuloeroja. Skenaariossa luotettiin teknologisen kehityksen ja makrotalouspolitiikan kykyyn ruokkia talouskasvua ja työpaikkojen syntyä. Vaatimuslistaan kuuluivat mm. talouspolitiikan ja kysynnän koordinointi kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, rakennemuutoksen hallinta, pitkäaikaistyöttömyyden ja ns. hysteresiksen torjunta, säällinen työttömyysturva ja kärsivällisyys jo muodostuneen työttömyyden sulattamisessa.

2. Kansalaisten markkinoillepakotus ja työkeskeinen ortodoksia. Tämä linja pyrki laajentamaan markkinoita muuntamalla markkinoiden ulkopuolista työtä (kotityötä, hoivaa, ns. itsepalvelua) markkinatuotteiksi ja työksi. Työvoiman, erityisesti ”vähätuottoisen työvoiman” kysynnän lisäämisen katsottiin vaativan matalapalkkaista työtä ja suurempia tuloeroja. Työvoiman tarjonta puolestaan vaati sosiaaliturvan heikentämistä ja virittämistä ”työystävälliseksi”, aktivointitoimia ja kannustinloukkujen purkamista. Päättelin myös, että työetiikan ylläpitämiseksi tarvittiin moraalisia kampanjoita ja työttömien syyllistämistä.

3. Mutta täystyöllisyyden mureneminen synnytti myös päinvastaisen, radikaalin vaatimuksen työnteon ja toimeentulon suhteen purkamisesta sekä toimeentulon yhteiskunnallistumisen lopullisesta tunnustamisesta. Vaihtoehtoskenaarion mukaan moderni järjestys oli rikki, eikä sitä voinut korjata vanhoin keinoin. Täystyöllisyys ei ollut palautettavissa, kasvun tavoittelu työpaikkojen luomiseksi oli nurinkurista ja jätti huomiotta kasvun ekologiset ja sosiaaliset rajat ja haitat. Ensimmäisiä vision esittäjiä oli Andre Gorz, jonka kirjoituksia käännettiin suomeksikin nimellä Eläköön työttömyys (1982). Skenaariolla oli kolme peruspilaria: kansalaispalkka, joka murtaisi palkkatyön ja toimeentulon kytköksen; työajan lyhentäminen ja työn jakaminen sekä kansalaisyhteiskunnan tai kolmannen sektorin vahvistaminen niin, että se korvaisi sekä markkinatyötä että hyvinvointivaltion palveluja sekä tarjoaisi osallisuutta ja elämän sisältöä. Ulrich Beck kiteytti, että ansiotyöllä ei tulisi olla monopolia toimeentuloon, identiteettiin ja osallisuuteen.

Suomessakin 90-luvun dramaattinen työttömyys antoi tilaa erilaisille näkemyksille, myös vaihtoehtoskenaarion linjoilla.
** lyhyt työaikapolitiikan suhdanne, jolloin kokeiltiin esimerkiksi 6+6 työaikamallia ja otettiin käyttöön vuorotteluvapaa ja osa-aikalisä; vastassa oli taloustieteen ja -politiikan oppi, jonka mukaan työn jakaminen on absurdi ajatus, emmekä tarvitse vähemmän vaan enemmän työtä, joten työaikaa tulisi pikemmin pidentää
** vaatimus perustulosta sai lisää pontta
** keskustelua työn käsitteen laajentamisesta sekä eräänlaisesta vastikkeellisesta tai osallistumistulosta
** kolmannen sektorin arvonnousu: kolmas sektori työllistäjänä, sosiaalisten ongelmien ehkäisijänä, syrjäytyneiden osallistumisareenana

Näistä kolmesta kakkosskenaario on ollut voitolla niin Suomessa kuin muualla. Jo 1990-luvun selväpiirteisin, eri maita ja erilaisia sosiaalipolitiikkamalleja samoin kuin EU-tason asiakirjoja yhdistänyt sosiaalipolitiikan muutos oli uuden työkeskeisen ortodoksian muodostuminen. Sitä saattoi pitää jonkinlaisena työyhteiskunnan ja työetiikan itsepuolustuksena tilanteessa, jossa entistä suurempi osa työikäisestä (mies)väestöstä on palkkatyön ulkopuolella ja jossa entistä harvempi sai toimeentulonsa pelkästään omasta tai aviopuolison ansiotyöstä. Työllisyys on taloudellinen ja moraalinen hyvä, jolla on valta muuttaa sosiaalipoliittista ajattelua ja oikeuttaa laajasti yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja. Olen kutsunut tätä Molokin kidaksi, johon on syötettävä aina lisää lapsia, kuten

palkkahillintä; funktionaalisen tulonjaon muutos; verotuksen, erityisesti yhteisö- ja marginaaliverotuksen keventäminen; työnantajien sosiaalivakuutusmaksujen siirtäminen palkansaajille tai valtiolle; tuloerojen kasvu; palkansaajien työsuhde- ja työttömyysturvan heikentäminen; sosiaaliturvan muotoilu ”työystävälliseksi”; elämiseen riittämättömien työaikojen ja palkkojen hyväksyminen; eläkeiän myöhentäminen; työttömien oikeuksien kaventaminen ….

Voi myös epäillä, tulevatko vaatimukset globaalissa työpaikka- ja verokilpailussa koskaan tyydytetyiksi. Suomessa työllistämis-, aktivointi- ja kannustinuudistuksia on virrannut tasaisena virtana sitten 1994 työmarkkinatuen käyttöönoton jälkeen. Making work pay -diskurssi on meillä ollut aktiiviparadigmaa hallitsevampi. Jokaisen hallituksen on pitänyt luvata mahdoton tehtävä, eli tehdä työstä aina kannattavaa ja poistaa kannustinloukut.

Markkinalinjalla

”Maailma” ei ole pysynyt paikallaan sitten 1990-luvunkaan. Euroopan ja Suomen kannalta isoja muutoksia ovat olleet EU:n laajeneminen (Suomi jäseniksi 1995) sekä raha- ja talousliiton perustaminen ja euron käyttöönotto. Kun kansallisen rahapolitiikan keinot kaventuivat, finanssi- ja työmarkkinapolitiikalle jäi keskeinen rooli talouden vakauden ja kasvun ylläpidossa. Euron ohella erityisesti vuoden 2008 finanssikriisi koetteli eurooppalaisia työn ja toimeentulon järjestyksiä.

Jos ajattelen nimenomaan Suomea, niin näyttää, että työpoliittinen linja on kulkenut kaventuvaan suppiloon, joka on entisestään ”kirkastunut” Sipilän hallituksen ohjelmassa. Sen muodostavat tarjonnan talous, palkkojen kilpailukyky, kannustavuus, aktivointi, sanktiointi ja yrittäjyyden promoaminen. Perus- ja vähimmäisturvan tason on annettu 1990-luvun lamasta alkaen pudota niin, että 80-90 prosenttia näiden varassa olevista jää köyhyysrajan alle. Tämän hallituksen aikana aktiivisen työvoimapolitiikan resursseja (TE-keskukset, pakkatuki, työvoimakoulutus) on leikattu ja työllisyys on jätetty yhä enemmän markkinoille. Julkisen ja kolmannen sektorin työllisyys ja työllistämistehtävä nähdään vähemmän toivottavana.

Eteneminen tällä reitillä on hiipinyt eteenpäin. Ensimmäiset vastikkeelliset tuet, kuten työmarkkinatuki (1994) ja kuntouttava työtoiminta (2001), herättivät vastarintaa ja ruokapankit hämmennystä. Mutta vastarinta vaimenee asteittain ja aktivointikeinoja voidaan ottaa käyttöön ilman suurta dramatiikkaa, työnteon velvoittavuuden pitkään historialliseen oikeutukseen nojaten, sanoo Pauli Kettunen. Työttömät on ajettu ahtaammalle. Ossi Nyman, viime viikkojen kuuluisin työtön, sanoi HSn haastattelussa, että työvoimaviranomaisten puhelut ja kirjeet herättävät kauhua. Tarjonnan talouden väsymätön puolustaja Juhana Vartiainen on sanonut sen meille ääneen: työn ulkopuolisuudesta pitää tehdä riittävän epämiellyttävää, niin että siitä pyritään kaikin tavoin pois.

Laajemmin ymmärretty markkinalinja – siis koko uusliberaali globalisaatio seurauksineen – on synnyttänyt myös kriittisiä diskursseja niin yhteiskuntatieteissä kuin mediajulkisuudessa. 1990-luvulla noussut ja Juha Siltalan Suomessa kiteyttämä työn huonontumisen diskurssi on saanut jatkoa prekarisaatiosta ja ”keskiluokan alamäestä”. Kummassakin näissä on kysymys toimeentulon epävarmuudesta tai sitä koskevasta pelosta. Myös (oikeisto)populismin nousua on pidetty reaktiona paitsi kiihtyneeseen pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon myös globalisaation ja uusliberalismin ruokkimiin epävarmuuteen ja eriarvoisuuteen. Kannattaa huomata, että korkeat työllisyys- ja matalat työttömyysluvut – esimerkiksi Britanniassa, Saksassa ja Hollannissa – kun ne samalla ovat merkinneet eriarvoisuuden kasvua, työssäkäyvien köyhyyttä sekä matalaa ja tiukasti sanktioitua sosiaaliturvaa, eivät ole poistaneet populismina ilmeneviä arvottomuuden ja epävarmuuden tunteita. Suomessa normalisoitu palkkatyö on osoittautunut varsin sitkeäksi (ks. Pasi Pyöriä, Työelämän myytit ja todellisuus, 2017). Tämä ei kuitenkaan sulje pois kolmea asiaa: nuorten on vaikea saada työuraa alkuun; työmarkkinoilla on myös epävarmassa ja haavoittuvassa asemassa olevia; uudet, palkkatyön ja yrittäjyyden rajaa rikkovat työnteon muodot yleistyvät, mikä vaatisi työ- ja sosiaalilainsäädännön päivittämistä.

Markkinalinjaa haastavat, uusin sävyin ja vivahtein, myös kaksi muuta 90-luvulla paikantamaani skenaariota. Jälkikeynesiläiset ekonomistit haluavat palauttaa täystyöllisyyden talous- ja yhteiskuntapolitiikan ykköstavoitteeksi keinona kysyntäpolitiikan kunnianpalautus. Skenaarioon kuuluu myös työtakuu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta workfare-linjan mukaista työnteon velvoittavuutta, vaan mahdollisuutta eli julkisen vallan velvollisuutta tarjota työ sitä tarvitseville ja haluaville. Suomessa linjaa näkyvimmin edustaneet Lauri Holappa ja Pentti Ahokas yleensä sivuutetaan vaikenemalla tai sitten heidät on leimattu raha- ja talousteoreettiselta pohjaltaan ”harhaoppisiksi”.

Vaihtoehtoskenaario on saanut lisää pontta ilmastonmuutoksesta ja degrowth-ajattelusta. Ekologisesti kestävän elämänmuodon katsotaan vaativan eräänlaista ”vähemmän-yhteiskuntaa” eli vähemmän päästöjä, talouskasvua, kulutusta ja ansiotyötä. Jotta ”vähemmän-yhteiskunta” voisi olla oikeudenmukainen ja sosiaalisesti kestävä, se vaatisi myös varallisuuden, tulojen ja työn radikaalia uudelleenjakoa niin globaalilla kuin kansallisella tasolla. Tämä skenaario on vielä jälkikeynesiläistä jyrkemmin ristiriidassa viime vuosikymmenten talouspolitiikan kanssa, ja sitä voi hyvin perustein pitää antikapitalistisena.

Sosiaalipolitiikan tulevaisuus – yhden kortin varassa?

Euroopassa virinnyt talouskasvu helpottaa parhaillaan työllisyyden kasvua ja työttömyyden vähenemistä. Talouskasvu ja palkkatyömuodon jatkuvuus (Suomessa) ei kuitenkaan estä sitä, että nurkan takana voi olla suuriakin työnteon ja toimeentulon järjestystä uhkaavia kysymyksiä:
** planeetan säilyminen, ilmastonmuutos. Missä määrin riskeihin voidaan vastata teknologisten keksintöjen ja kansainvälisten sopimusten linjalla vai miten vakava on työnteon ja toimeentulon järjestystä horjuttava vaatimus vähemmän-elämänmuodosta ja yhteiskunnasta?
** uuden finanssi- ja talouskriisin mahdollisuus. Vuoden 2008 kriisin toistumista ei voi sulkea pois; realisoituessaan sillä voisi olla vakavat seuraukset myös työllisyydelle ja sosiaaliturvalle
** digimurros ja tekoäly. Rajuimpien ennusteiden mukaan ne vievät muutamassa vuodessa jopa puolet työpaikoista, säästämättä sen enempää asiantuntijoita kuin tavallisia duunareita. Vaikka ei uskoisi kyseiseen teknologiahypetykseen ja vaikka luottaisi siihen, että uutta työtä ja työpaikkoja syntyy aiempien teknologisten murrosten tavoin, edessä on joka tapauksessa sopeutumisprosessi.
** uudet pakolaisvirrat ja maahanmuuttajien integrointi. Eurooppa ei voi sulkeutua ja monien näkemysten mukaan tähän asti koettu on ollut vain alkusoittoa.

Kansalais- ja perustulo on vuosikymmeniä, ehkä vuosisadan vanha utopia, joka tällä vuosikymmenellä on noussut poliittisen keskustelun etualalle, ratkaisuksi mitä erilaisimpiin työnteon ja toimeentulon ongelmiin. Se on nähty ratkaisuna työmarkkinoiden epävarmuuksiin, toisin sanoen epävarmoissa työmarkkina-asemissa olevien, lyhyitä tai katkonaisia työaikoja tekevien, kategorioista toisiin siirtyilevien, itsensä työllistäjien, mikroyrittäjien, taitelijoiden, kirjailijoiden tms. toimeentuloon perustana. Se on esitetty pragmaattisena ratkaisuna sosiaaliturvan monimutkaisuuteen, aukollisuuteen, kannustin- ja byrokratialoukkuihin. Perustulo on myös lukuisten vaihtoehtoisten talouksien ja elämänmuotojen visioiden kivijalka. Viime aikoina se on esitetty ratkaisuksi myös digikumouksen aiheuttamaan työn (ja toimeentulon) puutteeseen. Utopistisimmillaan se on vapausvisio, kansalaisen osuus yhteisesti luodusta vauraudesta, joka mahdollistaa oman elämäntyylin vapaan valitsemisen, pragmaattisimmillaan matala in work -etuus ja paljon muuta siitä väliltä. Perustulon kansainvälinen vetovoimaisuus – ainakin mediajulkisuudessa -näkyy siitä kiinnostuksessa, mitä Suomen perustulokokeilu on herättänyt. Tuntuu kuin sosiaalipolitiikan tulevaisuus on tämän yhden kortin varassa.

Kuitenkin – väitän – perustulon poliittinen läpimenomahdollisuus on hauraalla pohjalla, niin Suomessa kuin laajemmin. Onko niin, että tihentynyt keskustelu ja kokeilu ovat tuoneet päivänvaloon ”perustulon” moniselitteisyyden, sen, että eri ihmisille käsite tarkoittaa hyvin eri asioista: negatiivista tuloveroa, kaikkien kansalaisten vastikkeetonta tuloa; erilaisia osallisuus- ja osallistumistulon muotoja; perustiliä tai peruspääomaa; perus- ja vähimmäisetuuksien yhtenäistämistä yhden nimikkeen alle ja sosiaalietuuksien matalaa suoja-osaa. Perustulon kannattajien ideologinen pohja on kirjava, ja taustalla voi piillä vaihtelevia ”piiloagendoja”, kuten korporatismin ja ay-liikkeen vastaisuus. Käsitykset siitä, mikä olisi perustulon vaikutus muuhun sosiaaliturvaan, hyvinvointipalveluihin ja työelämän suhteisiin tai siitä, millaista veropohjaa ja veroreformia se vaatisi, ovat levällään.

Kaiken kaikkiaan asiantuntijoiden, ajatuspajojen, lobbareiden, puolueiden ja työmarkkinajärjestöjen näkemykset hajoavat. Kansalaismielipide taas vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta. Kyselyissä perustulon kannatusta on korkea, koska ”perus” on hyvä asia. Mutta samalla työetiikka on tiukassa; sosiaalipummi- ja moraalipaniikit leimahtavat herkästi. Ei näytä siltä, että kansalaisilla olisi valmiutta irrottaa työ ja toimeentulo toisistaan vastikkeettoman perustulon edellyttämällä tavalla. Moraalista vastarintaa voi toki yrittää häivyttää korostamalla, miten perustulo tukee työetiikkaa eli matalapalkkaisen ja satunnaisen työn tekemistä, itsensä työllistämistä, yritysten perustamista, työpaikan vaihtamista jne. Joka tapauksessa perustulo on iso reformi – vastikkeeton perustulo suurempi kuin isoksi luonnehdittu sote. Tällä erää sote puksuttaa eteenpäin kahden poliittisen intohimon diilin varassa. On vaikea nähdä, mistä löytyisi riittävä poliittinen intohimo runnomaan perustuloa eteenpäin. Kysymme siis, onko perustulo tulevaisuuden avain vai menikö sen hetki (momentum) taas kerran?

Oikeudenmukaisuus, evidenssi, utopismi

Kun etsitään ratkaisuja työnteon ja toimeentulon yhtälöön edessä on ainakin kaksi ”ilkeää ongelmaa”. On vaikea löytää ratkaisuja, jotka olisivat reiluja ja oikeudenmukaisia kaikkien silmissä. Pikemmin yhden oikeudenmukaisuus on toisen vääryys. Tätä havainnollistaa ennen edellisiä eduskuntavaaleja Yleisradion vaalikoneessa kansanedustajaehdokkaille tehty kysymys. ”Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa”. Kokoomuksen ehdokkaista yli 80 % oli samaa mieltä, Vasemmistoliiton ehdokkaista liki 100 % eri mieltä. Yhteiskunnan arvostelun kahdensuuntaisuudella on pitkä historia, yhtä pitkä kuin sosiaalipolitiikallakin. Toiset moittivat yhteiskuntaa siitä, että se kohtelee ihmisiä kaltoin, toiset siitä, että yhteiskunta tarjoaa turvaa liian anteliaasti ja että se vie aloitekyvyn ja vastuullisuuden. Onko niin, että vain poliittinen suhdanne ratkaisee sen, kumpi oikeudenmukaisuus on kulloinkin niskan päällä?

Ongelmallinen on myös työllistämisratkaisujen tutkimuspohja. Welfare-to-work ratkaisuja syntyy jatkuvana virtana niin Suomessa kuin muualla. Niitä myös evaluoidaan, arvioidaan ja kokeillaan. Minulla on silti epäilys, että uutuuksia pohjustavat pikemmin arkitunne tai uusklassisen talousteorian perusolettamukset taloudellisiin insentiiveihin ja sanktioihin reagoivasta subjektista pikemmin kuin kertynyt tutkimusevidenssi.

Ruth Levitas kirjoitti parikymmentä vuotta sitten artikkelin (Against work: a utopian incursion into social policy. Critical Social Policy 21; myös Julkunen: Työtä vastaan. Yhteiskuntapolitiikka 2002), jossa hän puolusti utooppista ajattelua sosiaalipolitiikassa. Samalla hän katsoi, että juuri työetiikka on se kurin, itsekurinpidon ja normalisoinnin väline, joka estää meitä ajattelemasta utopistisesti. Monet radikaalit visiot ovatkin konventionaalisen työetiikan vastaisia; ne visioivat vähemmästä työstä, autonomiasta ja vapaudesta, toimeentulosta kansalaisoikeutena.

Radikaalit, hegemonisen talousajattelun vastaiset ehdotukset eivät kuitenkaan välttämättä ole työetiikan vastaisia. Ajattelen esimerkiksi Anthony Atkinsonin viittätoista reseptiä eriarvoisuuden kitkemiseksi (ks. Heikki Hiilamo; Sorsasäätiö 2017). Ehdotuksiin kuuluu monia verotusta ja sen progressiota kiristäviä ehdotuksia, mutta myös työttömyyden torjunta ja julkisen tahon (government) velvollisuus taata nimipalkkatyö jokaiselle haluavalle. Mukana on myös osallistumistulo, jota suoritettaisiin vastineeksi laajasti määritellystä sosiaalisesti hyödyllisestä toiminnasta. Vastikään menehtynyt Atkinson, taloustieteilijä ja LSE:n professori argumentoi sen puolesta, että hänen ehdotuksensa on realistisia, globaalissa kilpailukapitalismissa toteutettavia. Ne ovat kuitenkin radikaaleja, mistä kertoo myös Hiilamoon kohdistunut ryöpytys.

Modernit yhteiskunnat ovat riippuvia kohtuullisen konkreettisten, optimististen ja uskottavien poliittisten skenaarioiden olemassaolosta. Jotta yhteiskunnallinen toivo säilyisi, ihmisten on kyettävä kertomaan toisilleen tarina siitä, kuinka asiat voivat muuttua paremmiksi. Oma konkreettinen, vaatimaton utopiani voisi olla uudestaan tulkittu eli revisioitu täystyöllisyys, jossa työikäiset ja -kykyiset olisivat eri tavoin (esimerkiksi lyhyemmällä ja pitemmällä työajalla) kiinnittyneitä työmarkkinoihin ja ansiotyöhön. Olen kuitenkin 90-luvun keskusteluista saakka vierastanut osallistumistuloa sen byrokraattisuuden vuoksi. Jos siis saisi valita, niin tässä suhteessa valitsisin aidon vastikkeettoman perustulon. Toisaalta: en haluaisi jättää markkinoiden ratkaistavaksi sitä, missä määrin, millaista ja millä ehdoin työtä kysytään (tai arkikielellä: työpaikkoja tarjotaan). Kannatan siis työtakuuta eli julkisen tahon vastuuta työmahdollisuuksien tarjoamisessa. Miten nämä voisi yhdistää?

Recent Related Posts

Kommentointi on suljettu.