Markku Lehto: Sosiaalipolitiikka kolmannella aallolla

Markku Lehdon puheenvuoro Sosiaalipolitiikan tulevaisuus? -seminaarissa 9.11. Seminaari oli yllätysjuhlaseminaari Juho Saaren 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.


Sosiaalipolitiikka kolmannella aallolla

On lähes 40 vuotta siitä, kun Alvin Toffler väitti kolmannen aallon tekevän tuloaan. Ensimmäinen aalloista oli maatalousyhteiskunta. Sata vuotta sitten ei Suomessa uskottu, että seitsemän prosenttia väestöstä voi tuottaa enemmän elintarvikkeita kuin silloinen 70 %. Olemme yhtä sokeita tulevaisuuden suhteen, mutta jospa avaisimme silmämme näkemään missä nyt olemme.

Aikanaan hyvinvoinnin ajateltiin toteutuvan maata jakamalla. Torpparit, mäkitupalaiset ja kymmenet tuhannet muut asutustilalliset kokivat maan omistamisen tuoman vapauden ja turvallisuuden tunteen. Siihen riitti myöhemmin rintamamiestonttikin. Maan jakaminen oli äärimmäisen radikaali toimenpide. Sen sivuvaikutuksena oli yhteiskunnan koheesion paraneminen, voimakkaan itsenäisyystahdon syntyminen ja yhteiskuntarauhan säilyminen. Kritiikki on kohdistunut siihen, että pienviljelysvaltainen maatalous oli teollistumiskehityksen jarru ja hidasti tehokkaan maataloustuotannon syntymistä.

Toinen aalto eli teollinen yhteiskunta sai vauhtia 1950-luvulla. Teollisuustyö oli toisin kuin työ omalla pellolla täsmälliseen aikatauluun ja koneisiin sidottua. Työtä tehtiin työnantajan johdon ja valvonnan alaisuudessa. Työnantajan mielivallan estämiseksi kehitettiin työlainsäädäntö, joka määrittelee puitteet työ- ja työehtosopimuksille, rajaa työaikaa ja normittaa työturvallisuuta. Sairauden, vanhuuden ja työttömyyden varalle luotiin sosiaalivakuutus huolehtimaan toimeentulosta. Tämä oli toisen aallon torpparivapautus.

Kolmannelle aallolle ovat ominaisia eriliset ”saatiot”, globalisaatio, digitalisaatio ja robotisaatio. Ne heijastavat monella tavalla työ- ja tuotantotapojen muutosta, mutta eivät kuitenkaan ilmaise työelämän muutoksen ydintä. Ydinsanoma on se, että yhä kasvava joukko työntekijöistä ei asiallisesti ottaen koe työskentelevänsä työnantajan johdon ja valvonnan alaisuudessa. Tämän sisäistäminen näyttää vaativan enemmän aikaa kuin ensimmäisen aallon murrosvaihe.

Merkittävä osa työvoimasta ei ole työsuhteessa. Heitä ovat yrittäjät ja omaa työtä tekevät, itsensä työllistäjät, free lancerit ja mitä erilaisemmat ”kevytyrittäjät”. Kasvava osa työvoimasta säätelee itse työtään ja työaikaansa, vaikka onkin työsuhteessa. Yhä useampi kokeilee rinnakkaistyötä, ammatinvaihtoa, yrittäjyyttä eri muodoissa, yritystoimintaa yhdessä palkkatyön kanssa tai useita palkka- ja keikkatöitä rinnakkain. Vaikeammin havaittava, mutta sitäkin tärkeämpi on toiminnallinen muutos. Tuotannosta vastaavat verkostot, joiden toimintaa ohjaavat niiden väliset riippuvuussuhteet. Muodolliset työnantajat ovat tarinankertojia, jotka koettavat luoda houkuttelevia kuvia tuotteista. Todellisia työnantajia ovat yhteistyö-, kumppanuus-, asiakas- ja alihankintaverkostot. Ne määrittelevät puitteet, mitä tehdään ja miten tehdään. Täsmällinen sisältö työlle syntyy autonomisssa työtiimeissä.

Kolmannen aallon yhteiskunnassakin tarvitaan turvajärjestelyjä. Sopimuskumppanit eivät ole tasavertaisessa asemassa ja tulevaisuudessakin sairaus, vanhuus ja työttömyys estävät työn tekemisen ja toimeentulon. Aikaisemmasta poiketen turvajärjestelyjä olisi kuitenkin ryhdyttävä rakentamaan työsuhteesta riippumattomalle pohjalle. Sitä valaiskoon muutama esimerkki.

Päämääränä tulisi olla kannettava sosiaali-, terveys-, koulutus- ja työelämän hyvinvointipakki, joka on riippumaton ansiotyön luonteesta. Siihen ei päästä kertaharppauksella. Yksi askel on muuttaa sosiaalivakuutuksen rahoitusperiaatteita siten, että rahoittajana on aina vakuutettu eli ansiotyöntekijä itse. Vakuutuksen solidaarisuusperiaatteet pysyisivät samoina eli kaikki saisivat vakuutuksen ja maksaisivat tietyn prosenttiosuuden ansiotuloistaan sosiaalivakuutusmaksua siitä riippumatta, millaisesta ansiotulosta on kysymys. Ansioturva määräytyisi maksujen mukaan.

Tulevaisuudessa on entistä vaikeampi määritellä työn loppuminen ja oikeus sosiaaliturvaan. Viranomaisen on mahdotonta ratkaista, milloin henkilö on työssä tai työtön ja milloin hän on tai hänen tulisi olla opintoetuuksiin oikeuttavassa koulutuksessa. On löydettävä jokin tapa, joka tasapainottaa henkilön oman vastuun ja sosiaalivakuutuksen vastuun niin, että pykäläviidakkoa ja ulkopuolisen harkinnan osuutta voidaan vähentää.

Malleja on tarjolla. On ehdotettu, että annetaan täysi-ikäiselle ihmiselle potti rahaa, jonka saa elinaikanaan käyttää koulutukseen tai työttömyyden tilkkeeksi. Jos se hirvittää, sovinnaisempi tapa on yhdistää vakuutus ja säästäminen. Esimerkiksi niin, että osa työttömyys- ja koulutustuesta on lainaa. Takaisinperintä alkaa, kun asianomaiselle syntyy ansiotuloja ja toteutuu maltillisesti korkeampana verotuksena.

Kertasumman ja säästövakuutuksen vaihtoehtona on kaavamainen tulotakuu. Perustulo on nähty ratkaisuna moneen ongelmaan – tosin myös ongelmien äitinä. Monen mielestä se voisi olla kolmannen aallon torpparivapautus. Se varmistaisi elämisen perusehtojen toteutumisen niukalla, mutta keskimäärin riittävällä tavalla. Niukkuus pitäisi huolen siitä, ettei sen varaan jäädä oleilemaan. Juutas Käkriäinen lähtisi lähibaarin sijasta työntekoon, kun keikkatyö ei leikkaisi perustuloa. Toivottavasti kokeilun tuloksista voidaan päätellä käykö näin.

Tuloloukkua perustulo ei ratkaise. Korkeita kustannuksia tasataan käyttämällä jyrkästi tulosidonnaista asteikkoa. Pieni palkka ei Helsingissä riitä kilpailemaan toimeentulotuen kanssa. Mieleen voi juolahtaa ajatus, että jos ansiot eivät jousta asumiskustannusten mukaan, työn tulisi sijoittua sinne, missä ansio riittää asumiseen.

Mitä kirjavammaksi meno työmarkkinoilla muuttuu, sitä tärkeämpää on, että sosiaali-, terveys- ja koulutuspalvelut ovat yhdenvertaisesti kaikkien ulottuvilla. Nopea hoitoon pääsy on elinehto työmarkkinoiden keikkatyöläisille, joiden on joka päivä kannettava huolta seuraavasta toimeksiannosta. On häpeällistä, ettei työterveyshuolto auta eniten avun tarpeessa olevia.

Kolmannen aallon varsinainen torpparivapautus koittaa vasta, kun turbulenteilta työmarkkinoilta putoaville osoitetaan nopea paluuväylä. Epäpyhä ratkaisu olisi antaa vastuu työvoimapalveluista ja työttömyysturvan rahoituksesta – poikkeuksena pääsääntöön – työnantajille. Heidän luottamuksensa työvoimapalveluihin ja kiinnostuksensa niiden kehittämiseen nousisi aivan toiselle tasolle. Rahoitusvastuukin kohdistuisi niihin, joilla on paras mahdollisuus vaikuttaa työllistymiseen ja sitä kautta alentaa rahoituspainetta.

Ensimmäisen aallon aikana heikossa neuvotteluasemassa olleet viljelijät ratkaisivat ongelman perustamalla hankintaosuuskuntia. Tuotteiden kirjo estää idean kopioinnin sellaisenaan, mutta tarjolla on uusia yhteisöllisiä toimintamalleja.

Lyhyesti: kolmas aalto on tullut emmekä ole siihen valmiita. Olemme liian kauan piehtaroineet menneen palvomisessa.

Recent Related Posts

Kommentointi on suljettu.