Blogi: Sosiaalipolitiikka 2020

Tämä on Sosiaalipoliittisen yhdistyksen blogi, jossa hiljattain väitelleet sosiaalipolitiikan tutkijat esittävät näkemyksiään sosiaalipolitiikan nykytilasta ja tulevaisuudesta, pureutuvat ajankohtaisiin aiheisiin ja ottavat kantaa päätöksentekoon. Millaista on sosiaalipolitiikka kuljettaessa kohti vuotta 2020?

Tällä sivulla on nähtävissä aina uusin blogikirjoitus, ja tässä lista kaikista blogiteksteistä:

Jarkko Rasinkangas, 24.4.2017: Kohtuuhintaisen asumisen ikuisuusongelma
Karoliina Majamaa, 28.2.2017: Nuorten aikuisten velkaongelmat
Jyri Liukko, 23.1.2017: Oikeudenmukainen eläkejärjestelmä, tulontasaus ja luottamus
Paula Saikkonen, 19.12.2016: Pienten päätösten suuret seuraukset ja sosiaalipoliittinen tiedonmuodostus
Milla Salin & Minna Ylikännö, 22.11.2016: Perhevapaa ja suhtautuminen työ- ja hoivavelvoitteiden jakoon lapsiperheissä

Anna-Maria Isola, 19.10.2016: Paikallinen sosiaalipolitiikka yhteisyyden luojana
Tuuli Hirvilammi, 16.9.2016: Hyvinvointi talouskasvun jälkeen?
Lina Van Aerschot, 16.6.2016: Robotiikasta ratkaisu huoltosuhteen heikkenemiseen?
Anne Määttä, 10.5.2016: Sote-uudistus vaatii uudenlaista johtamista


Juuri päättyneissä kuntavaaleissa yksi näkyvimmistä keskustelunaiheista oli kasvukeskusten asuntopula. Monissa puoluejohtajien puheenvuoroissa korostettiin kohtuuhintaisen asumisen tarvetta, jolloin erityisesti pääkaupunkiseudun asuntotilannetta pidetään kestämättömänä ja jarruttavan jo työvoiman liikkumista. Teema liittyy pitkäaikaiseen kaupungistumisen trendiin, joka on väestöennusteiden perusteella suuntautumassa yhtä harvemmille kaupunkiseuduille lähivuosikymmenten ajan. Monet tulevaisuuden asuntokysymyksistä ratkaistaan näillä kasvavilla kaupunkiseuduilla.

Samalla palautui mieleeni opiskeluaikainen tenttikirja, vuonna 1992 julkaistu Sosiaalipolitiikka 2017 – näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Kyseissä teoksessa suomalaiset eturivin sosiaalipoliitikot Olavi Riihisen johdolla luotasivat pääsääntöisesti kriisiytyvän kuvan hyvinvointivaltiosta 100 vuotiaassa Suomessa (Riihinen 1992). Kirjaan sisältyy Annelin Junton (1992) artikkeli Asuminen suomalaisena hyvinvointiongelmana. Kuten Juntto artikkelissaan ja myöhemmissä kirjoituksissaan on todennut, asumisen tulevaisuudessa on aina paljon elementtejä menneisyydestä. Asunnot kestävät vuosikymmeniä, jolleivat jopa satoja, ja useimmat tulevaisuuden asunnoista ja asukkaista ovat jo olemassa. Lukemalla artikkelin uudestaan läpi, ei voi kuin nyökytellä useimpien Junton esille nostamien tulevaisuuden haasteiden kohdalla. Hämmästyttävän moni asia on lähes 30 vuoden jälkeen edelleen ajankohtainen. Asumisen kalleus ja sen yhteys asumisvaihtoehtojen vähäisyyteen sekä maan korkeaan hintaan, ympäristö- ja energiakysymykset, kasvavat erot alueiden ja asumismuotojen välillä sekä tuottajia suosiva asuntopoliittinen vallankäyttö, vain muutamia mainitakseni. Parhaiten lienee reagoitu asunnottomuuteen. Vaikka asunnottomuudesta ei ole päästy edelleenkään eroon, on asunnottomien määrä saatu puolitettua viimeisen 10 vuoden aikana pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman (PAAVO 2008–2015) ja asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelman (AUNE) myötä.

Kohtuuhintaisen asumisen ongelma sen sijaan on ja pysyy. Kävin läpi hallitusten asuntopoliittiset ohjelmat Paavo Lipposen vuoden 1995 ensimmäisestä hallituksesta lähtien. Hallitusohjelmatasolla ovat asuntopolitiikan peruslinjaukset säilyneet hyvinkin samanlaisina. Kohtuuhintaisen vuokra-asuntotuotannon lisäämisen kasvukeskuksiin, erityisesti pääkaupunkiseudulle, on ollut yksi julkisen asuntopolitiikan tavoitteista jo parin vuosikymmenen ajan. Samoista asioista keskustellaan siis edelleen. Asuntopolitiikka on tässä välissä vahvasti markkinoitunut, ja niin omistus- kuin vuokra-asuntotuotanto on ollut suhdanneriippuvaista. Esimerkiksi Helsingissä viimeksi tuotantotavoitetta vastaava valmistuneiden asuntojen määrä saavutettiin vuonna 2012. Myös asuntomallimme dualistisuus on säilynyt omistus- ja vuokra-asumisen välillä tehtävänä valintana, eivätkä näiden väliin sijoittuvat asumisoikeus- ja osaomistusasuminen ole tarjonneet aitoa vaihtoehtoa marginaalisen määrän vuoksi.

Tilanne kertoo samalla asuntopolitiikan asemasta Suomessa, joka on läpi historian toiminut sosiaali- ja hyvinvointipolitiikan marginaalissa, kuten Juntto artikkelissaan toteaa. Tehtyihin ratkaisuihin vaikuttaa usein enemmän asuntopolitiikan ulkopuoleiset asiat. Ominaista on myös polkuriippuvuus, joka merkitsee aiempien kehityssuuntien ja päätösten vaikuttavan pitkälle tulevaisuuteen. Polkuriippuvuuden lisäksi asuntopolitiikkaamme on pidetty myös tempoilevana, jolloin jokainen hallitus ja ministeri jättävät kädenjälkensä politiikan kehittämiseen (ks. myös Haila, 2015). Asumisasioista vastaavalle ministerille on aina kuulunut myös monia muita vastuualueita. Kuvaavaa on, että tällä hetkellä tehtävää hoitaa Ympäristö- ja maatalousministeri Kimmo Tiilikainen ja nykyisellä hallituksella ei ole erillistä asuntopoliittista ohjelmaa, vaan se kuuluu Työllisyys ja kilpailukyky –ohjelman alle. Päätavoitteena on edistää talouden ja työllisyyden kasvua asuntorakentamisen kautta. Vahvaa asuntoviranomaista onkin peräänkuulutettu asuntopolitiikan johdonmukaisuuden ja jatkuvuuden nimissä (emt.).

Asumismenojen kohtuullistamiseen on Suomessa käytössä periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: tukea joko asukkaita tai seiniä. Asumistukimenot ovat kasvaneet kovaa vauhtia kuluvan vuosikymmenen aikana ja usein esitetyn oletuksen mukaan asumistuet valuvat suoraan vuokranantajien taskuun, vaikka tämäkään yhtälö ei ole niin yksinkertainen. Moni asumistukea saava on oikeutettu myös toimeentulotukeen korkeiden asumiskustannuksien vuoksi, mikä on puolestaan monimutkaistaa tuen saamista niin järjestelmän kuin asiakkaan näkökulmasta (Kauppinen, Hannikainen-Ingman, Sallila, & Viitanen, 2015). Toimeentulotuen siirron Kelaan pitäisi periaatteessa helpottaa tätä tilannetta, mutta korkeita asumiskustannuksia se ei vähennä.

Kasvukeskuksissa ei asumismenojen tukeminen ole kuitenkaan ainoa lääke, vaan kysymys on puhtaasti myös asuntopulasta. Kuten edellä kävi ilmi, on tavoite ollut jo vuosikymmeniä seinien eli kohtuuhintaisen asuntotuotannon tukemisessa. Tämän periaatteen mukaan osa asuntotuotannosta varataan pääosin kuntien tai niiden omistamien yhtiöiden säänneltyjä ARA-vuokra-asuntoja varten. Uuden lakimuutoksen myötä pitkään voimassa olleen 40 vuoden korkotukijärjestelmän rinnalle on tullut uusi lyhytaikaisempi 10 vuotinen korkotukimalli, jonka tarkoituksena on monipuolistaa valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon rahoitusvaihtoehtoja ja lisätä kohtuuvuokraisten asuntojen tarjontaa kasvukeskuksissa. Nähtäväksi jää lakimuutoksen vaikutukset tarjonnan lisääntymiseen. Myös asuntotuotannon tukipolitiikka on saanut viime aikoina kritiikkiä tehottomuudesta ja lopulta vähäisestä vaikutuksesta asumiskustannusten rajoittumiseen (Eerola & Saarimaa, 2016; Soininvaara, 2016).

Paljon on herättänyt keskustelua myös vuoden alussa voimaan tullut tulorajojen palauttaminen Arava vuokra-asuntoihin. Uudistus on rajattu pääkaupunkiseudun neljään kuntaan ja tavoitteena on huolehtia siitä, että tuetun asumisen piirissä olevat asunnot ovat nimenomaisesti pienituloisten käytössä. Tällä saattaa olla monia vaikutuksia nykyisille asukkaille. Toisaalta se voi poistaa lukkiutumisvaikutusta, jolla viitataan siihen, ettei kerran saadusta hyvästä ja halvasta kaupungin asunnosta haluta muuttaa pois (Soininvaara, 2016). Toisaalta se voi lisätä kannustinvaikutuksia, jolloin esimerkiksi tulojen väliaikainen nousu ei ole kannattavaa johtaessaan uuden kalliimman asunnon etsimisen (emt). Tällöin esimerkiksi työn vastaanottaminen ei ole välttämättä houkuttelevaa. Mahdollista on myös voimistuva alueellinen segregaatio, sillä asunnonjakopolitiikka on toiminut myös sosiaalisen sekoittamisen välineenä. Tuettujen asuntojen sijainti ei muutu, mutta asukkaiden jo ennestään alhainen tulotaso laskee tulorajojen myötä entisestään ja tämä lisää alueellisia tuloeroja.

On ilmeistä, että tarvitaan molempia käytössä olevia asumiskustannusten kohtuullistamiseen tähtääviä tukimuotoja, mutta kehittämisen tarvetta edelleen on. Viimeaikaiset päätökset jatkavat asuntotuotannon tukemisen linjalla. Kaupunkien ja kasvuvyöhykkeiden kasvu- ja suurten kaupunkiseutujen maankäytön, asumisen ja liikenteen (MAL)-sopimuksista päätettiin viime vuonna. Tavoitteena on mm. lisätä merkittävästi asuntotuotantoa ja tonttitarjontaa käynnistysavustusten ja infratukien avulla. Korkeita investointikustannuksia on pidetty merkittävänä syynä sille, että kaupunkien kasvulle tulee kunnallistaloudelliset rajat vastaan (Pursiainen & Saarimaa, 2016; Soininvaara, 2016). Vaikka valtio tukee kaupunkien kasvuinvestointeja ja kunnille jää vain pieni osa kokonaiskustannuksista, on tämäkin liikaa ja jarruttaa kasvua (emt).

Yksi kaupunkiseutujen kasvun perusongelma on ollut myös kuntien nihkeys seudulliseen yhteistyöhön ja kuntia on syytetty osaoptimoinnista, eli omaan pussiin pelaamisesta. MAL-sopimusten tavoitteena on lujittaa juuri kuntien seudullista ja valtion välistä yhteistyötä. Kunnilla on nyt kuitenkin periaatteessa enemmän toimivaltaa uuden Maankäyttö- ja rakennuslakia koskevan lakimuutoksen perusteella, joka hyväksyttiin eduskunnassa 31.3.2017. Lakivalmistelun esityksessä ”Muutokset vähentävät kaavoitukseen ja rakentamiseen liittyvää sääntelyä, lisäävät ja helpottavat rakentamismahdollisuuksia sekä edistävät elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä ja toimivan kilpailun kehittymistä”. Epäselvää kuitenkin on, mikä vaikutus yhteistyöllä ja mahdollisilla kaavoituksellisten esteiden purulla on kohtuuhintaisen asumisen kannalta. Kasvaako esimerkiksi tonttivaranto? Elinkeinoelämän edistämisen näkökulmasta uudistus on ilmeisemmin hyödyttävää.

Sote-ratkaisun toteutuminen tulee nykytiedon valossa heijastumaan myös asumiseen ja alueellisiin palveluihin. Kuntien välisestä kilpailusta poistuu ainakin yksi periaatteellinen elementti, kun sosiaali- ja terveyspalvelut eivät enää kuormita kuntien taloutta. Näin ollen esimerkiksi ns. hyväosaisen väestön suosiminen kaavoitusratkaisuissa ei ole enää taloudellinen kilpailuvaltti. Tässä mielessä vaikutus on MAL-sopimusten suuntainen. Toisaalta ruohonjuuritasolla on kaivattu erilaisia toimintaympäristön huomioivia ja alueellisesti sensitiivisiä työmalleja esimerkiksi rakenteellisessa sosiaalityössä. Herää kysymys, miten aluetyön kehittäminen tapahtuu, kun asiakkuudet perustuvat asukkaiden valinnanvapaudelle? Yhdessä korttelissa voi olla iso kirjo kytköksiä eri palveluntuottajiin, alueesta puhumattakaan. Toisaalta tämä on enemmän tai vähemmän tilanne myös nyt, mutta alueelliset yhteistyöverkostot ovat monilla alueilla toimivia ja kannattelevat osaltaan ns. raskaamman väestörakenteen alueita.

Blogimme osoittamaan vuoteen 2020 on enää muutama vuosi aikaa. Päättyneiden kunnallisvaalien lisäksi tässä välissä ehtii olla normaalilla rytmillä yhdet Eduskuntavaalit. Kansallisen tason asuntopolitiikkaan on tuskin odotettavissa suurempia muutoksia, vaan pienten järjestelmäviilausten politiikka jatkunee. Käymällä läpi päättyneiden kunnallisvaalien kuuden suurimman puolueen ohjelmat, voi löytää enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja asumiseen liittyvissä keskeisissä kysymyksissä. Monilta osin tavoitteet ovat jopa identtisiä. Poliittisen kartan oikealla ja vasemmalla laidalla nähdään niin kestävä yhdyskuntarakenne, kaavoituksen sujuvoittaminen, kohtuuhintaisen asumisen lisääminen, tasavertaisen peruskoulujärjestelmän kehittäminen kuin alueellisen eriytymisen pysäyttäminenkin tavoiteltavina asioina. Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi ovat sitten niitä, joiden suhteen kuntavaltuustoissa perinteisesti peistä taitetaan. Poliittiset valtasuhteet eivät siis vaikuta kuitenkaan olevan keskeinen jakolinja päämäärien suhteen. Tässä mielessä voisi olettaa asumiseen liittyvien kysymysten nousevan aiempaa enemmän esille ja ratkaisujen myötä kohentavan asumisen kokonaistilannetta etenkin kasvukeskuksissa.


VTT Jarkko Rasinkangas työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisinstituutissa.


Lähteet

Eerola, E., & Saarimaa, T. (2016). Kohtuuhintaisuus- politiikka ei ole lääke asumisen kalleuteen. VATT, Policy Brief, (3).

Haila, A. (2015). Kymmenen asuntopolitiikan myyttiä. Yhteiskuntapolitiikka, 80(3), 283–291.

Juntto, A. (1992). Asuminen suomalaisena hyvinvointiongelmana. Teoksessa Riihinen, O. (toim.) (1992). Sosiaalipolitiikka 2017 : näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen.

Kauppinen, T. M., Hannikainen-Ingman, K., Sallila, S., & Viitanen, V. (2015). Pienituloisten asuinolot. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), työpaperi 22.

Pursiainen, H., & Saarimaa, T. (2016). Lisää markkinoita asuntomarkkinoille. Libera, Analyysi, (helmikuu).

Riihinen, O. (toim.) (1992). Sosiaalipolitiikka 2017 : näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. WSOY.

Soininvaara, O. (2016). Lisää markkinoita asuntomarkkinoille. Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 112(2), 252–257.